Pari huomiota Eurostatin turvapaikkatilastosta

Virallisilta Eurostatin sivuilta löysin kiinnostavan allaolevan tilaston – First time asylum applicants in the EU-28 by citizenship, Q2 2014 – Q2 2015 – joka saattaisi yllättää niitä jotka luulevat nykyisessä pakolaiskriisissä kyseen olevan vain Syyriasta.

Kiinnostava yksityiskohta on myös se, että viimeisen vuoden aikana EU:iin tuli Kosovosta neljä kertaa enemmän turvapaikan hakijoita kuin Ukrainasta, jossa samaan aikaan on ollut kuitenkin jonkinasteinen sisällisota päällä. Tosin Eurostatin tilastot eivät sisällä niitä ukrainalaisia jotka ovat paenneet Venäjälle – joidenkin arvioiden mukaan yli miljoona henkilöä sisältäen mm 90500 ukrainalaisorpoa.

Toinenkin seikka saattaa kiinnostaa.  Monet EU-maat syyttävät Unkaria tämän kovasta linjasta pakolaiskriisissä.  Kuitenkin Unkari aloitti aitahankkeensa ja rajamiehityksen vahvistamisen jo kuluvan vuoden alussa kun Kosovon albaanien exodus EU:iin oli voimissaan. (Tästä enemmän kirjoituksessani  The Mass Exodus of Kosovo Albanians ) . 

Mitä puolestaan Syyriaan tulee niin tällä hetkellä sieltä on pakolaisia Venäjällä 12000 joista 2000 on saanut jo oleskeluluvan. Venäjä on myös valmistautunut siihen että noin 100 000 kirkissialaista, joiden esi-isät karkoitettiin Venäjältä 150 vuotta sitten,  saattaisi olla palaamassa  Syyriasta takaisin.

Kun nykyisin EU:n taholta on suosittua syyttää Venäjää eri ongelmista niin mielestäni kannattaisi ottaa huomioon tämänkin pakolaiskriisin aiheuttajana olleen länsimaiden hyökkäykset Afganistaniin ja Irakiin sekä Syyrian osalta länsimaiden tuki al-Assadin nykyhallintoa vastustaville ryhmille, joista Daesh (ISIS) on ehkä kaikkein brutaalein ja akuutein ihmisiä pakosalle ajava voima.

Ku

Monikansallisuuden utopia pitkittää Balkanin pakolaisongelmaa

Maailman pakolaispäivän ja oman 60. merkkivuotensa kunniaksi YK:n pakolaisvirasto (UNHCR) on jälleen julkistanut tilastonsa ajankohtaisesta tilanteesta. Eurooppalaisittain ehkä yllättävintä on, että maanosan suurimmasta sisäisen pakolaisuuden ongelmasta Balkanin sotien seurauksena kärsii Serbia. Yllättävää siksi, että EU ja muu kansainvälinen yhteisö on tälle suhteellisen pienelle alueelle investoinut kymmeniä miljardeja euroja turvallisuuden ja monikansallisen ja -kulttuurisen siviiliyhteiskunnan rakentamiseen. Tuloksena on kuitenkin 10-15 vuoden ponnistelujen jälkeen yksikulttuurinen näennäisvaltio Kosovo, jyrkän nationalistinen seuraava EU-jäsen Kroatia, jyrkentyneet etniset rajat kehittänyt keinotekoinen liittovaltio Bosnia-Herzegovina ja osin menneisyyden ongelmien kanssa kamppaileva Serbia.

YK:n pakolaisviraston viimeisen juuri julkaistun raportin ( UNHCR Global Trends 2010 ) mukaan lähes 44 miljoonaa ihmistä elää pakolaisina. Pakistan, Iran ja Syria omaavat maailamn mittakaavassa suurimmat pakolaisväestöt lukujen ollessa vastaavasti 1.9 miljoonaa, 1.07 miljoonaa ja 1.005 miljoonaa. Eurooppalaisittain erityisesti sisäinen pakolaisuus on keskittynyt Serbiaa, jossa – Kosovon protektoraatti mukaanlukien – lasketaan olevan yli 310.000 pakolaista; näistä noin 10 % asuu Kosovossa. Serbian pakolaiset (noin 65.000) ovat tulleet lähinnä Kroatiasta ja Bosnia-Herzegovinasta, noin 210.000 sisäistä pakolaista (ns. IDP:t) ovat kotoisin Kosovosta. Kosovossa puolestaan noin 20.000 serbiä elää sisäisinä pakolaisina provinssin vielä serbien hallussa olevissa kunnissa tai kansainvälisten joukkojen turvaamissa enklaaveissa.

Pakolaisten tilanne on heikko. Osa heistä elää yhä pakolaiskeskuksissa, osa on löytänyt heikkotasoista tilapäismajoitusta ja osa elää laittomissa tilapäisasutuksissa ilman sähköä tai vettä. Yli viidennes elää köyhyysrajan alapuolella. Koska EU:n ylevät monikansallisuus/-kulttuurisuus ihanteet eivät näytä toteutuvan eikä turvallisuustilanne rohkaise paluumuuttoon entisille asuinsijoille, on kestävämpi ratkaisu löydettävissä vain pakolaiset vastaanottaneessa maassa toteutettavasta kotouttamisohjelmasta, joilla elinoloja parannetaan. Serbian osalta kaikkein hädänalaisimpien osalta edes minimaalisten perustarpeiden tyydyttämisen on arvioitu maksavan 300-350 miljoonaa euroa. UNHCR on budjetoinut Serbiaa varten vuodelle 2011 USD 42.2 miljoonaa, josta Kosovossa käytettäväksi 14.4 miljoonaa. (Lähteet: B92.net ja UNHCR )

Balkanin sodat aiheuttivat paljon nykyistä mittavamman pakolaisongelman. Sotien jälkeen kroaatit palasivat asuinsijoilleen itsenäistyneessä maassaan; Bosnia puolestaan jaettiin Daytonissa etnisten rajalinjojen mukaan; albaanit palasivat tai palautettiin kansainvälisenä protektoraattina olevaan Kosovoon. Länsimaiden valittua 90-luvulla puolensa nähtiin poliittisesti tarkoituksenmukaisena demonisoida serbit kaiken pahan alkulähteenä. Nyt olisi mielestäni aika todeta monikansallisen ihanteen toteutuksen hitaus tai pikemminkin kariutuminen, tunnistaa sotien todelliset uhrit ja osallistua heidän tilanteensa parantamiseen Serbiassa.

* * * * *

Eräitä aihepiiriä taustoittavia artikkeleitani:

• Forgotten Refugees – West Balkans

• Krajina – Victory with Ethnic Cleansing

• Kosovo: Two years of Pseudo-state

• Rethinking needed after Bosnian elections

• Bosnia on the road to the EU, sorry to Dissolution

Pakolaisongelma Euroopankin sisällä

Pakolaisuudesta puhuttaessa ensimmäinen mielikuva saattaa olla kiintiö- ym pakolaiset kaukaissa maissa tai tällä hetkellä Arabikadun tapahtumien seurauksena. Pakolaisongelma on kuitenkin lähempänä kuin yleisesti kuvitellaan sillä Jugoslavian hajoamissotien jälkeen länsi-Balkan kärsii yhä vieläkin merkittävästä pakolaismäärästä.

Bosnian osalta yli miljoona ihmistä eri etnisistä ryhmistä pakeni kotiseuduiltaan 1991-95 ja runsaan kymmenen vuoden jälkeen n. 600.000 oli palannut. Kroatiassa 1991-95 220.000 kroaattia ja liki 300.000 serbiä pakeni asuinsijoiltaan; kroaatit ovat sittemmin palanneet, serbit eivät. Serbian osalta pakolaisongelma syntyi kun itä-Kroatia ja Kroatian Krajinan alue puhdistettiin serbeistä, sisäinen pakolaisuus puolestaan albaanien karkoitettua liki 200.000 serbiä ja romania Kosovosta. Kosovossa Nato-pommitusten aikana yli 700.000 albaania pakeni ulkomaille mutta pääosa palasi takaisin heti pommitusten jälkeen. Serbit eivät palanneet. Makedoniassa makadonialaisten ja albaanien välisien levottomuuksien aikana 2001 tuli noin 171.000 pakolaista, levottomuuksien jälkeen 99 % palasi.

Tilastoja ja taustoja tarkemmin UNHCR:n raportissa “Internal Displacement in Europe and Central Asia” sekä kirjoituksessani “Forgotten Refugees – West Balkans”

Nähdäkseni pakolaisongelma on suurin Serbiassa jossa toistakymmentä vuotta sotien jälkeen yhä on liki 350.000 pakolaista eikä ole nähtävissä mitään merkkejä siitä, että nämä olisivat aikeissa palata asuinsijoilleen. Mielestäni UNHCR:n ja EU:n tulisi toteuttaa maassa vastaava asutusohjelma kuin Kosovo osin yritettiin ja toteutettiin. Paluut 10-20 vuoden jälkeen eivät mielestäni ole realistisia ja sama nähdäkseni koskee myös lähi-idässä palestiinalaisia jotka puhuvat pakolaisuudesta yli 60 vuotta sitä koskervien tapahtumien jälkeen.

Saksan romaneille palautusuhka Kosovoon

Kiista romanivähemmistön kohtelusta Euroopassa sai uusia elementtejä viikonloppuna Saksan suunnitelmien 10.000 romanin palautuksesta Kosovoon tultua julki. Romanien palautus Kosovoon poikkeaa huomattavasti aiemmin esillä olleista palautuksista Romaniaan muutoinkin alueiden EU-suhteen perusteella. Kosovossa monikansallisuus on eri asianosaistahojen myönteisistä raporteista huolimatta kaukainen illuusio. Nato -pommitusten jälkeen lähes kaikki albaanipakolaiset ovat palanneet Kosovoon. Muiden kansalaisuuksien osalta tilanne on päinvastainen. Yli 240.000 serbiä, bosniakkia ja romania (RAE/roma, ashkali, egyptian) pakeni Kosovon pohjoisosaan tai Serbiaan. Siten vielä tänään, yli kymmenen vuotta Kosovon sodan jälkeen, Serbia kärsii yhdestä Euroopan suurimmista pakolaisongelmista (virallisesti IDP eli internally displaced persons). UNHCR:n tilastojen mukaan vielä 206.000 IDP:tä Kosovosta elää Serbiassa.

Kosovo on ollut kansainvälinen protektoraatti jo yli kymmenen vuotta, EU on yrittänyt ujuttaa ns eurooppalaisia standardeja Kosovoon siinä valitettavasti surkeasti epäonnistuen; lisäksi EU irrottamassa otettaan alueelta Pristinan separatistihallinnon v. 2008 tekemän yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen jälkimainingeissa. Minority Rights Group International’in viimeisin raportti antaa karun kuvan vähemmistökansalaisuuksien heikkenevästä asemasta tämän päivän Kosovossa. Kosovon albaanien kevään 1999 Nato-pommitusten jälkeen tekemien etnisten puhdistusten ohella vähemmistökansallisuudet ovat nyt kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen alkaneet jälleen jättää Kosovon. (Enemmän pakolaisongelmasta ks. “Forgotten Refugees – West Balkans” )

Kosovoon jäljelle jääneet muut kuin albaani kansallisuusryhmät elävät turvallisuutensa takia joko aidatuissa enklaaveissa KFOR sotilaiden suojaamina, Ibar-joen pohjoispuolella Serbiaan de facto integroituneella alueella, elinkelvottomilla, jopa kuolemanvaarallisilla leireillä (kuten romanit YK:n leirillä sulattoalueella, 81 jo kuollut myrkytykseen; “UN death camps, EU money, local negligence” ).

Palautus on yksioikoinen tilapäistoimi joka ei puutu pakolaisuuden syihin. Voi olla, ettei etnisiä ristiriitoja Balkanilla saada ratkaistua edes sukupolvessa. Siksi pirtäisin pysyväisempänä ratkaisuna Balkanin sisäisten pakolaisten (serbit, RAE, bosniakit) kotouttamista nykyisiin sijaintipaikkoihinsa; samoin tätä kotouttamista voisi tarjota myös Saksasta karkoitettaviksi suunnitelluille romaneille. Asumisen lisäksi tämän kotouttamisen tulisi sisältää myös sosio-ekonomisia aktiviteetteja elinolojen pitkäjänteisemmäksi parantamiseksi.

Kuusi vuotta Kosovon pogromista

Tänään Serbiassa vietettiin viimeisen pogromin kuudetta vuosipäivää. Kyse on 17.3.2004 kulminoituneesta etnisestä puhdistuksesta, jossa vielä Kosovossa olleita serbejä pyrittiin albaanienemmistön taholta karkoittamaan asuinsijoiltaan. Muutaman päivän aikana 4.000 serbiä ajettiin pakosalle, 935 serbien asuntoa tuhottiin samoin kymmenkunta koulua ja terveyskeskusta ja lisäksi 35 ortodoksikirkkoa poltettiin.

Pogromi pitkälti sementoi Naton pommitusten jälkeisen pakolaisongelman Serbiassa (oikeampi termi “internally displaced persons” UNHCR:n mukaan). Kesällä 1999 liki 200.000 serbiä pakeni Kosovosta ja kansainvälisen hallinnon ainakin muodollisena tavoitteena oli kaikkien Kosovosta 1999 paenneiden kotiinpaluu. Albaanit palasivat, serbit eivät. Maaliskuun 17. jälkeen kotouttamisohjelmat kokivat täydellisen haaksirikon. (Länsi-Balkanin pakolaisista enemmän artikkelissani “Forgotten Refugees – West Balkans”

Muutoinkin Kosovon tapahtumat maaliskuussa kuusi vuotta sitten antavat masentavan kuvan kansainvälisen siviilikriisinhallinnan toteutuksesta. Kansainvälinen hallinto oli lähettänyt vuosikausia optimistisia raportteja mittavasta kehityksestä alueella oikeuttaakseen olemassaolonsa, ylennyksensä ja miljardien eurojen haaskauksen Kosovossa. Yhteydet paikallisväestöön olivat siirtomaatyyliin olemattomat ja tiedustelutiedon puuttuessa maaliskuun mellakat tulivat täytenä yllätyksenä. Vastausta lisäksi hidasti St.Patric’n päivän juhlien osuminen samaan ajankohtaan jolloin useat kansainvälisen yhteisön johtohenkilöt olivat tavoittamattomissa, päissään tai krapulassa tyhjennettyään sammioittain viskiä ja Guinnessiä.

Pari vuotta aiemmin kansainvälinen yhteisö määritteli kehitystyönsä strategian sanoin standardit ennen statusta, jonka tavoitteena oli saavuttaa provinssin hallinnolle ja palveluille minimitaso ennen siirtymistä keskusteluihin alueen “lopullisesta” hallintomuodosta. Pian ylevät lausumat lieventyivät muotoon standardit ja status ja viimeistään 2005 oli selvää, että standardit voidaan heittää samantien roskakoriin – paine statuksen ratkaisuun oli liian kova. Maaliskuun 17 kuusi vuotta sitten teki selväksi, että Kosovo monikansallisena yhteisönä voidaan ehkä lopullisesti unohtaa.

Enemmän aiheesta aiemmassa kirjoituksessani “Kosovo March/February 17^th: Pogrom with Prize”