EU, siviilikriisinhallinta

Rauhannobel jälleen vitsi mutta myös mahdollisuus parempaan

Nobelin rauhanpalkinnon myöntäminen EU:lle herätti jälleen – mielestäni ansaittua – kritiikkiä. Jo vuosia asiaa tutkinut Nobel historioitsija Fredrik S. Heffermehl väittää Nobel komitean jatkuvasti toimivan Alfred Nobelin viimeistä tahtoa vastaan. Onhan palkittavaksi tarkoitettu lähinnä aseistariisunnan puolesta edellisenä vuonna toimineita rauhanaktivisteja eikä niinkään muuten vain hyvien asioiden toimineita organisaatioita.

Räikeimpiä esimerkkejä Nobelin rauhanpalkinnon alennustilasta on Presidentti Obama, mutta koska hän on niin ilmeinen ehdokas väärin valittujen kategoriaan nostan toisena mallina esiin Presidentti Ahtisaaren, onhan hän sentään muodollisesti puuhastellut rauhankysymysten äärellä. Ahtisaaren rauhanvälitystulokset eivät ole järin vakuuttavia. Namibiassa hän lähinnä toteutti Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin toiveita, josta syystä paikalliset itsenäisyysaktivistit olivat katkeria vielä vuosienkin jälkeen; Bosniassa 1992-93 Ahtisaaren räpellyksistä ei ollut iloa vaan alue joutui lähihistorian verisimpään sotakierteeseen Euroopassa; Yugoslavian laittomien pommitusten lopettamiseksi 1999 Ahtisaari uhkasi Milosevicia mattopommituksilla ja puolella miljoonalla ruumiilla, jota neuvottelumetodia en juuri osaa arvostaa. Sittemmin Ahtisaari veti muodolliset näennäisneuvottelut Kosovon osalta USAn ulkoministeriön agendan toteuttamiseksi aikaansaaden yhden jäädytetyn konfliktin lisää maailmaan. Aceh puolestaan oli menestyksekäs onnenpotku Tsunamin kiinnittäessä paikallisetn huomion toisiin prioritetteihin. Täsä USAn ja Naton juoksupoikana toimimisesta sitten myönnettiin rauhanpalkinto.

Mikäli unohdetaan Nobelin tahto niin EU:n valinta palkinnon saajaksi voisi parhaimmillaan tuoda EU:lle hieman lisää itseluottamusta blokin (ulkoisen) kriisinhallinnan kehittämiseen. USA on pyrkinyt muuttamaan sotilaallista strategiaansa viholliskeskeisestä väestökeskeiseen suuntaan mutta kokemukset Irakista ja Afganistanista sekä Arabikadulta osoittavat ettei USAlla ole tarvittavaa paikallisten olojen ymmärrystä uuden strategian toteutukseen.

EU puolestaan on pyrkinyt kehittämään ”pehmeää” vallankäyttöään kriisipesäkkeissä. Tätä roolia EU saisi mielestäni entisestään tehostaa; EU on maailman merkittävimpiä kansainvälisen avun antajia joten aineelliset resurssit ovat jo olemassa. Nähdäkseni EU:n tulisi keskittyä koko kriisisyklin kattamiseen – kriisien ennaltaehkäisystä kriisinjälkeiseen vakauttamiseen ja yhteiskuntarakentamiseen. Toistaiseksi EU:n ongelmana on ollut kriisien strategisen suunnittelun ulkoistaminen Yhdysvallioille, itsenäisempi ote suhteessa sotateolliseen komplektsiin toisi mielestäni uutta – merkitystä omaavaa – sisältöä globaaleihin rauhanponnisteluihin.

Hard vs. Soft Power

Hard Power Soft Power
Spectrum of behaviors Command, coercion and inducement Agenda-setting, attraction and co-opt
Most likely resources Force, sanctions and payments Institutions, values, culture and policies

Edellä kuvattua aihepiiriä käsittelen laajemmin pääblogini (pitkähkössä) artikkelissa

Devaluation of Nobel Peace Prize Continues But EU Could Show Way For Better Crisis Management

Standard
siviilikriisinhallinta

Interventioista painopiste kriisinhallintaan

Sitten Jugoslavian hajoamissotien keskustelu kriisinhallinnan osalta on yhä kasvavasti keskittynyt R2P periaatteen hiomiseen sekä hektiseen pohdintaan siitä minne ja miten interventio tulisi tehdä ja kenen toimesta ja valtuutuksella taikka ilman sitä. Viimeistään Irakin ja Afganistanin operaatiot osoittivat sotapeleihin rajoittuvan kriisinhallinnan onttouden. Mielestäni suunnittelun ja muun resurssoinnin painopistettä tulisi muuttaa siviilikriisinhallintaan ja interventioiden osalta ”Day after” vaihtoehtojen analysointiin, johon kriisinhallinnan ohella sisällytettäisiin perinteisen kehitysavun toimet uudistettujen yhteiskuntarakenteiden kehittämiseksi. Toteutetuista strategioista on löydettävissä – valitettavan harvojen – parhaiden käytänteiden ohella erityisesti surkeita toteutusmalleja joiden analysointi voisi auttaa tulevien konfliktien parempaa hoitoa itse operaatioteatterissa.

Edellä kuvattua problematiikkaa pyrin valaisemaan pääblogissani julkaisemassani kirjoituksessa

Civil Crisis Management: Filling the Gaps Between the Aims and on the Ground Effectiveness of a Mission

Standard
Balkan

Monikansallisuuden utopia pitkittää Balkanin pakolaisongelmaa

Maailman pakolaispäivän ja oman 60. merkkivuotensa kunniaksi YK:n pakolaisvirasto (UNHCR) on jälleen julkistanut tilastonsa ajankohtaisesta tilanteesta. Eurooppalaisittain ehkä yllättävintä on, että maanosan suurimmasta sisäisen pakolaisuuden ongelmasta Balkanin sotien seurauksena kärsii Serbia. Yllättävää siksi, että EU ja muu kansainvälinen yhteisö on tälle suhteellisen pienelle alueelle investoinut kymmeniä miljardeja euroja turvallisuuden ja monikansallisen ja -kulttuurisen siviiliyhteiskunnan rakentamiseen. Tuloksena on kuitenkin 10-15 vuoden ponnistelujen jälkeen yksikulttuurinen näennäisvaltio Kosovo, jyrkän nationalistinen seuraava EU-jäsen Kroatia, jyrkentyneet etniset rajat kehittänyt keinotekoinen liittovaltio Bosnia-Herzegovina ja osin menneisyyden ongelmien kanssa kamppaileva Serbia.

YK:n pakolaisviraston viimeisen juuri julkaistun raportin ( UNHCR Global Trends 2010 ) mukaan lähes 44 miljoonaa ihmistä elää pakolaisina. Pakistan, Iran ja Syria omaavat maailamn mittakaavassa suurimmat pakolaisväestöt lukujen ollessa vastaavasti 1.9 miljoonaa, 1.07 miljoonaa ja 1.005 miljoonaa. Eurooppalaisittain erityisesti sisäinen pakolaisuus on keskittynyt Serbiaa, jossa – Kosovon protektoraatti mukaanlukien – lasketaan olevan yli 310.000 pakolaista; näistä noin 10 % asuu Kosovossa. Serbian pakolaiset (noin 65.000) ovat tulleet lähinnä Kroatiasta ja Bosnia-Herzegovinasta, noin 210.000 sisäistä pakolaista (ns. IDP:t) ovat kotoisin Kosovosta. Kosovossa puolestaan noin 20.000 serbiä elää sisäisinä pakolaisina provinssin vielä serbien hallussa olevissa kunnissa tai kansainvälisten joukkojen turvaamissa enklaaveissa.

Pakolaisten tilanne on heikko. Osa heistä elää yhä pakolaiskeskuksissa, osa on löytänyt heikkotasoista tilapäismajoitusta ja osa elää laittomissa tilapäisasutuksissa ilman sähköä tai vettä. Yli viidennes elää köyhyysrajan alapuolella. Koska EU:n ylevät monikansallisuus/-kulttuurisuus ihanteet eivät näytä toteutuvan eikä turvallisuustilanne rohkaise paluumuuttoon entisille asuinsijoille, on kestävämpi ratkaisu löydettävissä vain pakolaiset vastaanottaneessa maassa toteutettavasta kotouttamisohjelmasta, joilla elinoloja parannetaan. Serbian osalta kaikkein hädänalaisimpien osalta edes minimaalisten perustarpeiden tyydyttämisen on arvioitu maksavan 300-350 miljoonaa euroa. UNHCR on budjetoinut Serbiaa varten vuodelle 2011 USD 42.2 miljoonaa, josta Kosovossa käytettäväksi 14.4 miljoonaa. (Lähteet: B92.net ja UNHCR )

Balkanin sodat aiheuttivat paljon nykyistä mittavamman pakolaisongelman. Sotien jälkeen kroaatit palasivat asuinsijoilleen itsenäistyneessä maassaan; Bosnia puolestaan jaettiin Daytonissa etnisten rajalinjojen mukaan; albaanit palasivat tai palautettiin kansainvälisenä protektoraattina olevaan Kosovoon. Länsimaiden valittua 90-luvulla puolensa nähtiin poliittisesti tarkoituksenmukaisena demonisoida serbit kaiken pahan alkulähteenä. Nyt olisi mielestäni aika todeta monikansallisen ihanteen toteutuksen hitaus tai pikemminkin kariutuminen, tunnistaa sotien todelliset uhrit ja osallistua heidän tilanteensa parantamiseen Serbiassa.

* * * * *

Eräitä aihepiiriä taustoittavia artikkeleitani:

Standard
Uncategorized

Rauhanvälityksestä(kö) Suomen maabrändi?

Ulkoministeriö julkisti 6. toukokuuta 2010 keskustelunavauksen ”Rauhanvälitys – Suomen suuntaviivoja” koskien Suomen uusia mahdollisuuksia rauhanvälityksessä. ”Rauhanvälitysaloite on lähtölaukaus sille, että Suomesta tulee todellinen rauhanvälityksen suurvalta”, ulkoministeri Alexander Stubb visioi selvityksen julkistustilaisuudessa.

Mielestäni rauhanvälityksen ja siihen liittyvät aktiviteetit voisi jopa nostaa maabrändiryhmän prioriteettilistan kärkeen. UM Stubb unelmoi seuraavasti: ”Olisi hienoa, jos Suomi perustaisi rauhanvälitysrahaston, josta voitaisiin ammentaa rahaa tiukan paikan tullen. Toinen unelma olisi rauhanvälitysinstituutio, jossa koulutettaisiin suomalaisia tai kansainvälisiä rauhanvälittäjiä.”

Kannatan sekä keskustelunavausta että ulkoministerin molempia unelmia. Jos asiaa päättäjäpiireissä pidetään tärkeänä niin olisi aika toisaalta luoda unelmille sisältöä ja toimintaohjelma, liittää visio laajempaan kontekstiinsa ja luonnollisesti resurssoida kehitystyö sekä yksittäiset hankkeet.

Pelkkien konfliktien ratkaisu on mielestäni palokuntatoimintaa, tärkeää mutta toisarvoista. Ensisijaisena näen ongelmien ennaltaehkäisyn ja niiden syihin puuttumisen tai edes tietoisuuden niistä. Tällöin tilanne muuttuukin ristiriitaiseksi koska joudutaan astumaan niille varpaille jotka konflikteista hyötyvät ja tässä päälimmäisenä mielessäni on sotateollinen kompleksi liitännäisineen.

Maailmanlaajuisesti sotateollinen kulutus vuositasolla on 1.5 triljoonan US dollarin luokkaa edustaen paria prosenttia BKT:sta ja kasvussa edelleen ns. Kylmän sodan päättymisen jälkeenkin. Yhdysvaltain osuus kakusta on noin 40 % ollen kuluvana vuonna 664 miljardin dollarin luokkaa. Tätä on hyvä verrata YK:n budjettiin (27 mrd) joka on vaivaiset vajaa kolme prosenttia jäsenvaltioidensa sotilasmenoista. Ja juuri YK pyrkii osaltaan poistamaan väkivallan syitä; ns. YK:n “Millennium Development Goals” unelmoi 135 miljardista vuodessa, tämäkin vain murto-osa sotilasmenoista.


Vuoden 2005 tilastojen valossa voi esittää toisenkin vertailun (dollareita vuodessa): maailman sotilasmenot 1200 miljardia, OECD:n kehitysapu 106 miljardia, rauhantyö 6 miljardia ja konfliktien ehkäisy 0,6 miljardia. Ero siinä mitä maat ovat valmiita investoimaan aseisiin ja niiden käyttöön on valtava verrattuna siihen mitä ne käyttävät esimerkiksi köyhyyden poistoon ja talouden kehittämiseen kehitysmaissa. Ja juuri köyhyys on yksi väkivallan pääsyistä.

Kansainvälinen yhteisö nyt on valmis investoimaan 200 kertaa enemmän sotaan kuin kuin rauhaan. Rauhantutkimus voisi auttaa ehkäisemään konflikteja, mutta tappovälineiden kehittäminen on paljon tuottoisempaa. Yhtä rauhantutkijaa kohden on arvioitu olevan yli 1100 asekehittelijää. Mielestäni tällöin on selvää, että valtion tulisi olla rauhanvälityksen, -tutkimuksen ja -koulutuksen päärahoittaja, tämä työhän ei tuota neljännesvuosibonuksia sotateollisuuskompleksin johdolle ja osakkaille. Odotan mielenkiinnolla onko Suomella valmiutta siirtää esim puolet puolustusbudjetista rauhanvälitykseen liittyvään tutkimus- ja kehitystoimintaan.

Eräitä aihepiiriä sivuavia kirjoituksiani:

EU:n käyttämättömästä vaihtoehdosta USAn cowboy -politiikalle: Could EU lead the 3rd Way out from Confrontation

Kritiikini Ahtsaaren Nobel palkitsemisesta: Do you hear Mr. Nobel rolling in his grave? ja hänen rauhanvälitysmetodeistaan: 500.000 or sign! ja rauhanvälityksen tuloksista Balkanilla Kosovo-Two years of Quasi-State

USAn uudesta Afganistan strategiasta Will COIN work in Afghanistan? ja sotateollisen kompleksin ehkä seuraavasta “rauhanturvaoperaatiosta” Is Yemen the next target for the War on Terror?


Standard
Balkan, Kosovo näkökulmani, siviilikriisinhallinta

Kuusi vuotta Kosovon pogromista

Tänään Serbiassa vietettiin viimeisen pogromin kuudetta vuosipäivää. Kyse on 17.3.2004 kulminoituneesta etnisestä puhdistuksesta, jossa vielä Kosovossa olleita serbejä pyrittiin albaanienemmistön taholta karkoittamaan asuinsijoiltaan. Muutaman päivän aikana 4.000 serbiä ajettiin pakosalle, 935 serbien asuntoa tuhottiin samoin kymmenkunta koulua ja terveyskeskusta ja lisäksi 35 ortodoksikirkkoa poltettiin.


Pogromi pitkälti sementoi Naton pommitusten jälkeisen pakolaisongelman Serbiassa (oikeampi termi “internally displaced persons” UNHCR:n mukaan). Kesällä 1999 liki 200.000 serbiä pakeni Kosovosta ja kansainvälisen hallinnon ainakin muodollisena tavoitteena oli kaikkien Kosovosta 1999 paenneiden kotiinpaluu. Albaanit palasivat, serbit eivät. Maaliskuun 17. jälkeen kotouttamisohjelmat kokivat täydellisen haaksirikon. (Länsi-Balkanin pakolaisista enemmän artikkelissani “Forgotten Refugees – West Balkans

Muutoinkin Kosovon tapahtumat maaliskuussa kuusi vuotta sitten antavat masentavan kuvan kansainvälisen siviilikriisinhallinnan toteutuksesta. Kansainvälinen hallinto oli lähettänyt vuosikausia optimistisia raportteja mittavasta kehityksestä alueella oikeuttaakseen olemassaolonsa, ylennyksensä ja miljardien eurojen haaskauksen Kosovossa. Yhteydet paikallisväestöön olivat siirtomaatyyliin olemattomat ja tiedustelutiedon puuttuessa maaliskuun mellakat tulivat täytenä yllätyksenä. Vastausta lisäksi hidasti St.Patric’n päivän juhlien osuminen samaan ajankohtaan jolloin useat kansainvälisen yhteisön johtohenkilöt olivat tavoittamattomissa, päissään tai krapulassa tyhjennettyään sammioittain viskiä ja Guinnessiä.

Pari vuotta aiemmin kansainvälinen yhteisö määritteli kehitystyönsä strategian sanoin standardit ennen statusta, jonka tavoitteena oli saavuttaa provinssin hallinnolle ja palveluille minimitaso ennen siirtymistä keskusteluihin alueen “lopullisesta” hallintomuodosta. Pian ylevät lausumat lieventyivät muotoon standardit ja status ja viimeistään 2005 oli selvää, että standardit voidaan heittää samantien roskakoriin – paine statuksen ratkaisuun oli liian kova. Maaliskuun 17 kuusi vuotta sitten teki selväksi, että Kosovo monikansallisena yhteisönä voidaan ehkä lopullisesti unohtaa.

Enemmän aiheesta aiemmassa kirjoituksessani “Kosovo March/February 17th: Pogrom with Prize

Standard
Siviilikiisinhallinta

Afganistanin naisvankila siviilikriisinhallinnan haasteena

Afganistanin naisvankila-asia voi palvella pontimena kriisinhallintakäytäntöjen edelleenkehitykselle joita -virheellisiä käytäntöjä –  jo aiemmin on testattu konfliktin jälkien korjaamiseksi sekä Bosniassa että Kosovossa.  Molemmissa taustalla oli vaikuttamassa toisaalta länsimediassa luotu tarkoitushakuinen kuva toimintaympäristöstä ja toisaalta mm. EU:n ja YK:n kabineteissa luotu mielikuva tulevasta uudesta uljaasta maailmasta.

Nyt Afganisatanin siviilioperaattiossa on nähtävissä samojen virheiden toisto kuin aiemmin Balkanilla.  Mielestäni siviilikriisinhallinta kärsi alusta saakka kahdesta perusongelmasta – mm valtavirtamedian “vedätyksellä” luodusta puolueellisesta ennakkoasenteesta ja toimintaympäristön tuntemattomuudesta. Toimintojen osalta tämä tarkoitti suunnittelua länsivaltojen ihanteista ja tarpeista lähtien paikallisväestön jäädessä parhaimmillaan hallintoalamaisen/sivustaseuraajan ja pahimmillaan vastustajan rooliin.

Balkanilla operaattorit eivät ymmärtäneet sikäläisen historiakäsityksen poikkeavan melkoisesti länsi-Eurooppalaisista ihanteista, etniset ristiriidat olivat vuosisataisia, hallinto omasi sekoituksen bysanttilaista ja kommunistista lisäväriä. Siviiliriisinhallinnasta ja konfliktin jälkeisestä yhteiskunnan rakentamisesta on nyt 8-13 vuoden kokemus Balkanilla.

Bosniasta luotiin keinotekoinen etnisten linjojen mukaan luotu kyhäelmä jota noin 180 ministeriä on länsikonsultien johtamina yrittänyt kehittää valtioksi. Nyt kyseinen rakennelma on hajoamassa ja jopa kroaattien ja muslimien jännitteet ovat laukeamassa serbien entiteetin jatkaessa etääntymistään keskushallinnosta.

Kosovon asemaa yritti selvittää Ahtisaari johtamissaan neuvotteluissa 2005-2006. Hänen rajoitteenaan oli ensinnäkin henkilökohtainen ennakkoasenne ja puolueellisuus ja toisaalta kontaktiryhmän antamat rajoitteet, joten tuloskin oli mahalasku. Myöhemmin ns. Troikan vetämissä neuvotteluissa tuotiin jo esiin useita vaihtoehtoisia autonomiamalleja, mutta albaanien ei tarvinnut niistä neuvoteltua Yhdysvaltain ehdittyä jo ennakkoon lupaamaan albaaneille itsenäisyyden. Kosovossa kansainvälisen yhteisön hallinto on vieläkin sekaisin EU:n erityisedustajan, EU komission delegaatiojohdon, Eulex operaation ja KFOR joukkojen johdon vääntäessä kättä keskenään ja YK:n edustajan kanssa siitä kuka tekee mitäkin ja millä alueilla. Samalla alueen separatistihallinto kuvittelee omaavansa itsenäisen valtion ainakin albaanienemmistöisillä alueilla jäljellä olevien serbienemmistöisten alueiden jatkaessa eloaa Serbiaan integroituneena kuten ennenkin. Em. kokemuksista on opittavissa tarve toisaalta ryhtyä toimiin vasta realistisen tilanneanalyysin pohjalta ja toteutuksessa tulisi mielestäni siirtyä ns. kokonaisvaltaisen lähestymistavan (Comprehensive Approach)käyttöön jossa integroidaan poliittinen, turvallisuus, lainvalvonta, kehitys, ihmisoikeus ja humanitaariset dimensiot keskenään kansainvälisissä operaatioissa.

Tiivistetysti sanoen myös siviilikriisinhallinta tarvitsee onnistuakseen modernia projektihallintaa projektisyklin kaikissa vaiheissa.  Naisvankilahanke Afganistanissa vaikuttaa insinöörivetoiselta seinien rakentamiselta, jossa tyystin puuttuvat visio haluttavasta tavoitetilasta, hankkeen sijoittumisesta paikalliseen henkiseen, kulttuuriseen ja toiminnalliseen kontekstiin.  Teknisesti joku rakentaminen projektina ei ole kovin vaativa – piirustukset ja (käännetty) tarjouspyyntö jakeluun, tarjouskilpailu jonka prosessinaikana korruptiota pyritään minimoimaan eri mittarien avulla, toteutus, tarkastukset ja raportti.  Haastavampaa on hahmottaa hankkeen tavoitteet, toteutus, vaikuttavuus ja merkitys toimintaympäristössään – tällöin mielestäni voidaan jo puhua kehityshankkeesta. Siitä millaista kansainvälinen siviilikriisinhallinta voi olla törkeimmillään on kuvaus esim. artikkelissani “UN Death Camps, EU Money, Local Negligence”.

Standard
Uncategorized

Kosovo juhlii “itsenäisyyttä”

Kosovon maakunnan itsenäisyysjulistuksesta on kulunut vuosi. Onko vuodesta jäänyt julistuksen ohella muuta käteen kuin uusi lippu ja kansallishymni. Valitettavasti on: Yhdysvaltain päinvastaisista vakuutteluista huolimatta Kosovo ei ollut ainutlaatuinen erityistapaus – noin 5.000 etnistä ryhmää oli odottanut signaalia ettei kansainvälinen laki enää päde nykypäivän maailmassa. Westfalenin rauhasta 1648 kunnioitettu periaate alueellisesta suvereeniudesta, YK:n peruskirja, Helsingin julistus 1975 – kaikki lensivät ikkunasta ulos USA:n ja sen lakeijoiden avattua Pandoran laatikon.

Viime kesänä ja syksynä Kaukasiassa, Etelä-Amerikassa ja Aasiassa ensimmäiset separatistit ehtivät jo hyödyntämään uutta kansainvälistä järjestystä, jatkoa seurannee tänäkin vuonna.

Entä Kosovo? Kansainvälinen yhteisö on onnistunut luomaan näennäisen valtion jota hoidetaan sekavan, rahaa haaskaavan kansainvälisen hallinnon toimesta. Paikalliset elimet voivat rauhassa keskittyä huumerahojen hankintaan ja pesuun EU:n delegaation, Eulex operaation, EU:n ja kansainvälisen yhteisön korkean edustajan, YK:n ja YK:n edustajan väänäessä tehottomasti kätä siitä kuka tekisi mitä ja missä. ETYJ, isommat yhteystoimistot, Nato ja luonnollisesti paikalliset seuraavat näytelmää sivusta.

Koska virheiden tunnustamiseen menee normaalisti kauan aikaa pysynee Kosovo jäädytettynä konfliktina vielä vuosia. Lopulta ehkä kansainvälinen yhteisö löytää muualtakin resursseja syöviä kriisejä ja paikalliset voidaan päästää sopimaan Kosovon tulevaisuudesta keskenään. Tällöin on vasta syytä juhlia.

Enemmän aiheen taustoista mm. artikkelissani “Kosovo March/February 17th: pogrom and its Prize”

Standard