Black Sea region, konfliktit

Näkökulma Turkista

Vieraileva kirjoittaja, geopoliitikko ja strategisti, Dr. Nejat Tarakçı, lähetti uusimman artikkelinsa pääblogissani julkaistavaksi.  V. 1949 syntynyt Nejat Tarakçı on eläköitynyt Turkin laivastoupseeri, laivastohistorian Ph. Dr., Hän työskenteli myös NATOssa 1996-1999 ja veti 2000-2006 kursseja ulkomaan politiikan strategioista Turkin eri yliopistoissa. Tällä hetkellä hän on  Turkish War Collegen ohjaaja. Tri Tarakçı on julkaissut 9 kirjaa tutkimustaan teemoista.

Mielestäni tri Tarakçın artikkeli tuo mielenkiintoisen turkkilaisen näkökulman lähi-idän konflikteihin vaikka en kaikessa jaakkaan hänen näkemyksiään.  Mielestäni hän ylikorostaa juutalaislobbyn asemaa Trumpin valinnassa ja alikorostaa Trumpin merkitystä Israelin tulevien toimien tukena (näistä omassa kirjoituksessani Trump Presidency Brings Realpolitik Back To Mid-East ).  Edelleen nähdäkseni TurkStream on Turkille merkityksellisempi hanke (Resetting Russian-Turkish Energy Relations ) kuin itäisen Välimeren kaasuhankkeet ( Realpolitik: The Energy Triangle As Game Changer For The Eastern Mediterranean ).  Edelleen näen muotoutumassa olevan Kurdistanin Turkille(kin) pikemminkin mahdollisuutena kuin uhkana.

Painotuseroista huolimatta Nejat Tarakçın artikkeli omaa mielenkiintoista pohdintaa ja on luettavissa sellaisenaan ja kokonaisuudessaan seuraavasta linkistä:

Turkey In The EU-Trump-Russia Triangle By Dr. Nejat Tarakçı

Standard
Black Sea region

Turkki Natosta SCO:hon?

turkkiscoEuraasian ja Lähi-idän turvallisuusympäristö saattaa olla muuttumassa. New Europe -julkaisun mukaan Turkin Presidentti Tayyip Erdogan totesi 20.11.2016 ettei Turkin tarvitse liittyä EU:iin hinnalla millä hyvänsä ja että Turkki voisi liittyä osaksi Kiinan ja Venäjän johtamaa turvallisuusblokkia – SCO:ta.

“Why shouldn’t Turkey be in the Shanghai Five? I said this to [Russian President] Mr Putin, to [Kazakh President] Nazarbayev, to those who are in the Shanghai Five now…I hope that if there is a positive development there, I think if Turkey were to join the Shanghai Five, it will enable it to act with much greater ease.”

Kiina, Venäjä ja neljä keski-Aasian valtiota (Kazakhstan, Kyrgyzstan, Tajikistan ja Uzbekistan), muodostivat ns. Shanghai Cooperation Organisation (SCO) v. 2001 alueelliseksi turvallisuusblokiksi radikaalia islamia ja Adganistanista virtaavia huumeita vastaan. Uzbekistan ei alunperin ollut mukana josta syystä on käytetty  nimitystä Shanghai Five.

Kazakhstanissa, Kyrgyzstanissa ja Uzbekistanissa puhutaan turkkilaisperäisiä kieliä joten aican vieras viiteryhmä ei ole kyseessä. V. 2013 Turkki allekirjoitti SCI:n kanssa ns. “dialogue partner” –sopimuksen. Mongolia, Intdia, Iran, Pakistan ja Afganistan puolesraan ovat SCO:n tarkkailijajäseniä kunntaas Valko-Venäjä on Turkin tapainen dialogipartneri.

e0cfa-eu_turkey_2009Turkki haki jäsenyyttä EU:n edeltäjään EEC:hen vuonna 1963. Viimeisen vuosikymmenen aikana on avattu useita jäsenyysneuvotteluihin liittyviä ns. chaptereita – neuvottelulukuja – mutta yhtään ei ole saatu päätökseen. Erdoganin mukaan EU on vitkastellut 53 vuotta ja ihmettelee miksi avata mitään neuvottelulukuja ellei mitään ole tarkoituskaan loppuunsaattaa. Edelleen EU:n kanssa tehtyyn pakolaissopimukseen liittynyt Turkin viisumivapaus ei ole edennyt kun esimerkiksi Latinalaisesta Amerikasta tulevat matkailijat eivät tarvitse viisumeita.

Turkin Nato –suhde on parhaillaan ongelmallinen myös siksi, että useat Natoon nimitetyt turkkilaisupseerit hakevat parhaillaan turvapaikkaa länsivalloista. Erdoganin mukaan mikään Nato –maa ei voi myöntää liittolaisensa terroristeiksi luokittelemille henkilöille turvapaikkaa vaan nämä hakijat tulisi karkoittaa.

Standard
Euraasia

Turkki kiistää yhä Armenian kansanmurhan

images-3.jpg

Turkin Suomen-suurlähettiläs Adnan Baþaða on pahoittanut mielensä HS:n jutusta “Kansan murha” (HS Ulkomaat 11. 4.)  Kirjoituksen otsikko ”Turkki jakaa armenialaisten jälkeläisten tuskan”  on paljon lupaava, valitettavaa vain että sitä seuraava sisältö antaa aiheesta päinvastaisen kuvan eli että Turkki viis veisaa armenialaisten kokemista kärsimyksistä jopa kieltämällä edelleen jopa niiden tapahtumisen.

Suurlähettiläs lähtee selittämään kansanmurhaa ensimmäisen maailmansodan luomalla tarpeella armenialaisten väestönsiirtoihin.  Tämä nähdäkseni edustaa täydellistä historiattomuutta koska armenialaisten vaino ottomaanien toimesta ei alkanut vuonna 1915. Osmanien valtakunnan alettua rapistua 1800-luvulla pantiin toimeen 1894 -1896 ennennäkemättömän suuret joukkosurmat jonka uhreiksi  valikoitiin lähinnä nuoria, armeijaikäisiä ja taistelukuntoisia miehiä. Murhissa surmattiin noin 200 000- 300 000 henkilöä. (Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 19, 2011).  Kansanmurhaa harjoiteltiin myös Adanassa, Turkin kaakkoisrannikolla, jossa vuonna 1909 toteutettiin 20 000 armenialaisen joukkosurma.

Suurlähettiläs toteaa v. 1915 siirrettävien ihmisten kokeneen kärsimyksiä johtuen sotaolosuhteista jne vaikka hallitus hänen mukaansa oli selvästi suunnitellut, että siirrettäviä ihmisiä piti suojella.  Itse väittäisin pikemminkin kärsimysten olleen suunniteltuja pohjautuen sekä silloisten vallanpitäjien motiiveihin ja vihaan armenialaisia kohtaan sekä kyseisen väestönsiirron toteutustapaan.

Ensinnäkin toimenpiteet aloitettiin keräämällä Turkin armeijan armenialaisilta sotilailta aseet pois, minkä jälkeen heitä alettiin järjestelmällisesti surmata 50-100 hengen ryhmissä tekosyynä heikko sotamenestys Venäjää vastaan. Kun aseet oli saatu armenialaisilta pois koottiin toisessa vaiheessa armenialaisten kylien ja yhteisöjen johtohahmot – kauppiaat, papit ja opettajat yhteen ja sitten heidät tapettiin joko heti tai kidutuksen jälkeen.  Esimerkiksi 23.–24. huhtikuuta 1915 pidätettiin İsmail Enverin, sisäministeri Mehmed Talat paššan ja meriministeri Ahmed Cemalin määräyksestä Istanbulissa yhteensä 235 armenialaista intellektuellia, poliitikkoa ja muita vaikuttajia, jotka kaikki teloitettiin.

Itse väestönsiirtoa Wikipedia kuvaa seuraavasti:

Toukokuussa alkoivat armenialaisten joukkokarkotukset, jotka muuttuivat pian ympäri osmanien valtakuntaa kansanmurhaksi. Joukkokarkoituksissa käytetty menetelmä oli kaikkialla samankaltainen. Julistettiin määräys pakkosiirroista, joita varten käskettiin pakkaamaan omaisuus kärryille. Itäisimmissä osissa uskoteltiin, että kylät tyhjennetään väliaikaisesti, sillä ne ovat sotatoimialueella. Kotiinpaluu olisi heti rauhan tultua mahdollinen. Armenialaiset ohjattiin marsseille, joiden alussa asekuntoiset vietiin surmattaviksi ja armenialaissaattueiden ryöstelystä tuli sekä vartijoiden, että naapurustojen huvia. Naiset lapset ja vanhukset marssivat ympäriinsä ilman mitään järjellistä päämäärää, mikä koitui tuhansien kohtaloksi….

Armenialaisten talot sinetöitiin, mutta turkkilaiset ryöstivät ne lähes välittömästi ja jäljellä olleet miehet surmattiin joko ennen kylien jättämistä tai heti kuolemanmarssin alussa. Sotilaat ja virkamiehet keräsivät armenialaisten rahat ja mukana olleet arvoesineet. Jos kieltäytyi luovuttamasta, surmattiin. Tämän jälkeen väkivalta kohdistui naisiin ja jopa kymmenenvuotiaisiin tyttöihin, joita raiskattiin. Vauvoja heitettiin tien varteen. Marssireittien varrella lojui edellisten saattueiden jäljiltä ruumiita. Liikkeelle oli määrätty keskushallituksen määräyksestä satojatuhansia ihmisiä, mutta heille ei oltu varattu lainkaan elintarvikkeita, mikä tekee ilmeiseksi, että ihmisten ei haluttukaan jäävän henkiin. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Armenialaisten_kansanmurha#cite_note-17 )

Suurlähettilään mukaan hallitus oli suunnitellut suojelevansa siirrettäviä ihmisiä. Miten siirrettävien ihmisten suojelua kuvaa Mehmed Talat Paššan toteamus Yhdysvaltojen lähettiläälle maansa armenialaispolitiikasta että se oli sekä selvää että peruuttamatonta: “Meillä ei tule olemaan armenialaisia missään päin Anatoliaa.” Suurlähettiläs mainitsee osan hirmutöistä tapahtuneen rosvojen toimesta, hän kuitenkin ”unohtaa” mainita hallinnon tyhjentäneen vankiloita  rikollisista joista muodostettiin veriteoissa tarvittuja erikoisjoukkoja.

Suurlähettiläs toteaa armenialaisten kylmän sodan aikana turvautuneen väkivaltaisiin tekoihin Turkkia vastaan saadakseen maailman huomion kiinnittymään Armenian väitteisiin ja että tänä aikana armenialaisten näkökulmaa ja kansanmurhan teesiä alettiin levittää viittaamalla väärennettyihin asiakirjoihin ja valokuviin sekä epämääräisiin muistelmiin. Mielestäni vaikka tällaista aineistoa olisikin käytetty lienee kansanmurhaa todistavan aineiston osuus olevan vähintäänkin riittävä kansanmurhan toteamiseen.

Lopuksi suurlähettiläs vetoaa siihen kansanmurhan määritelmään ja siihen ettei kansainvälinen tuomioistuin ole päättänyt Armenian kansanmurhasta. Kansanmurha-termin oikeudellisen määritelmän kehitti puolalais-amerikkalainen oikeustieteilijä, Yalen yliopiston oikeustieteen professori Raphael Lemkin (1900-1959) ottamalla käyttöön englannin kielen sanan genocide teoksessaan Axis Rule in Occupied Europe (1944). Lemkinin määritelmä kansanmurhalle perustui holokaustiin ja armenialaisten kansanmurhaan. Eli itse asiassa koko kansanmurhamääritelmä syntyi armenialaisten kärsimysten johdosta. Länsimaisten historioitsijoiden kesken vallitsee yksimielisyys siitä, että armenialaisten etninen puhdistus tapahtui;  mikäli kansainvälinen rikostuomioistuin joskus ottaa tämän käsittelyynsä niin suurella todennäköisyydellä tämä puhdistus voitaneen myös virallisesti määritellä kansanmurhaksi.

Aiemmin aiheesta:

The Armenian Genocide Still Denied by Turkey (and Azerbaijan)

Armenialaisten kansanmurha ja Israel

Armenian kansanmurhaa muisteltiin Suomen hiljaa hyväksyessä tapahtuneen 

armenian-genocide-300x225.jpg

Standard
Kaukasus, konfliktit

Armenian kansanmurhaa muisteltiin (Suomen hiljaa hyväksyessä tapahtuneen)

Armenialaiset ja useat heitä sympatisoivat ihmiset ympäri maailmaa muistelivat kuluneella viikolla jälleen – kuten jo liki sadan vuoden ajan – turkkilaisten toteuttamaa jopa 1.5 miljoonaa henkeä vaatinutta kansanmurhaa. Turkki ja sen painostamana usea muukin maa kieltää koko asiaa tapahtuneenkaan, useat maat – kuten Suomi – eivät halua siihen ottaa kantaa. Yli kaksikymmentä valtiota – mm Venäjä, Ruotsi, Ranska, Italia ja Saksa – tunnustaa kuitenkin tosiasiat ja muutama maa – kuten Israel ja Serbia – harkitsee tälläkin hetkellä näin tekevänsä. Useissa maissa –  kuten viimeksi Ranskassa – Armenian(kin) kansanmurhan kieltäminen on rangaistava teko. Armenialaisten kansanmurhalla on vaikutusta myös nykypäivän jäädytettyyn Nagorno-Karabahin konfliktiin ja ehkä epävirallisesti myös Turkin EU jäsenyysneuvottelujen mateluun.

Kansanmurhan taustalla nähdään olevan Balkanin liigan (Serbia, Montenegro, Bulgaria, Kreikka) menestyksekäs sota Ottomaanien imperiumia vastaan 1912-13. Balkanin sotien seurauksena ottomaanit menettivät 85 % alueistaan Euroopassa ja sen myötä myös sadat tuhannet muslimit pakenivat valloittajia nyky-Turkin alueelle. Muslimiyhteisö janosi kostoa ja nuorten turkkilaisten nationalistinen liike tarjosi sen. Merkittävä armenialaisvähemmistö katsottiin Venäjän liittolaiseksi ja heitä vastaan aloitettiin järjestelmällinen, hallittu ja valtiotasolla hyvin organisoitu suunnitelmallinen kansanmurha.

Kansanmurhan alkupisteenä pidetään Istanbulissa 24 huhtikuuta 1915 toteutettua 250 johtavan armenialaisen pidätystä. Tämän jälkeen ympäri maata kaikki aikuisikäiset armenialaismiehet pyrittiin tappamaan, naiset, lapset ja vanhukset puolestaan lähetettiin kuolemanmarssille Syyrian autiomaahan. Tämän yleislinjan ohella naisia ja lapsia pantiin myös veneisiin ja upotettiin mereen; myös ristiinnaulitsemista ja lasten kaasuttamista kouluissaan harjoitettiin edellisten keinojen ohella. Kaiken kaikkiaan ajanjaksolla 1915-1923 tapettujen armenialaisten määräni arvioidaan asettuvan miljoonan ja puolentoista miljoonan välille.

Vanhoilla etnisillä jännitteillä on vaikutuksensa myös nykypäivänä. Vuonna 1989 Nagorno-Karabahin armenialaisenemmistöinen autonominen alue Neuvosto-Azerbaizanissa julistautui itsenäiseksi haluten samalla liittoutua Armenian kanssa. Konflikti yltyi täydeksi sodaksi vv 1991-1994 ja nykyiset rajalinjat pohjaavat 1994 tulitaukoon. Armenialaiset pakenivat azerien hallitsemilta alueilta ja päinvastoin joten noin miljoona ihmistä joutui pakolaisiksi.

Nagorno-Karabakh on käytännössä itsenäinen – joskaan ei tunnustettu – valtio poliittisesti monimuotoisessa kansainvälisessä toimintaympäristössä. Venäjä tukee pääsääntöisesti Armeniaa kun taas Azerbaizanilla on tiivis suhde Natomaa Turkkiin; vahvistamattomien tietojen mukaan Turkki jopa kouluttaa azereita Turkissa Armeniaa vastaan tehtävää hyökkäystä varten. Iranilla puolestaan on läheinen suhde kristittyyn Armeniaan vaikka Azerbaizanissa ovat Iranin tapaan shiittimuslimit vallassa azerien samalla muodostaessa merkittävän vähemmistön Iranissa. Israel puolestaan on luonut tiiviin taloudellisen ja nyt myös sotilaallisen yhteistyön Azerbaizanin kanssa ja käytännössä ”ostanut” sieltä lentokentän käytettäväksi mahdolliseen ilmaiskuun Iranin ydinlaitoksia vastaan. Tämä siitä huolimatta, aikojen alussa Armenian hallitsija Tigranes otti 10 000 juutalaista mukaansa Juudeasta Armenian kuningaskuntaan ja että Jeruslemin vanhassa kaupungissa tänä päivänäkin on armenialaiskortteli. Vapun alla Knesset mahdollisesti toteaa kansanmurhan tapahtuneen.

“The nearest successful example [of collective denial] in the modern era is the 80 years of official denial by successive Turkish governments of the 1915-17 genocide against the Armenians in which 1.5 million people lost their lives. This denial has been sustained by deliberate propaganda, lying and cover-ups, forging documents, suppression of archives, and bribing scholars.”

(Stanley Cohen, Professor of Criminology, Hebrew University, Jerusalem)

Armenian kansanmurhasta monipuolista tietoa sivustolta

Genocide1915.info

ja aiheesta laajemmin pääblogini artikkelissa

The Armenian Genocide Still Denied by Turkey (and Azerbaijan)

Standard
Balkan

Serbian EU -jäsenyys ei ole välttämättömyys

EU laajentuminen on ollut käytännössä pysähdyksissä jo jonkin aikaa ja nähtäväksi jää saadaanko merkittävää laajentumista aikaan ennen unionin hajoamista tai uudelleenmuotoutumista. Kroatian jäsenyys on viivästynyt toivotusta eikä unioni vieläkään tohdi suoraan sanoa Turkille, ettei se kaipaa 70 miljoonaa muslimia seuraansa. Länsi-Balkanilla Bosniaa pidetään vielä keinotekoisesti pystyssä, Albaniassa on sisäisiä levottomuuksia, Makedonia pohdiskelee nimeään ja Montenegro uudistustahtiaan, Kosovo on jouduttu toteamaan järjestyneen rikollisuuden hallitsemaksi näennäisvaltioksi eivätkä serbit eivät saa luovutettua jo mahdollisesti kuollutta sotarikosepäiltyä.

Serbiassa oppositio on vaatinut ennenaikaisia vaaleja ja eurooppalaisten arvojen puolestapuhujana unionin komissio on päätynyt vastustamaan tätä – kansa voisi jälleen äänestää väärin. Samalla Venäjä ja Turkki ovat solmineet useita strategisia – mm vapaakauppaa ja puolustusyhteistyötä koskevia – yhteistyösopimuksia Serbian kanssa.

Merkittävää on myös Arabikadun liikehdintä, lähi-idän epävakaus ja Iranin ydinohjelma koska EU:n toiveet Venäjälle vaihtoehtoisista energialähteistä sattuvat sijaitsemaan juuri näillä alueilla – Kaspain meren kaasuhan on jo alkanut virrata kasvavissa määrin Kiinaan. Serbiasta on Turkin ohella muodostumassa kaasuvirtojen solmukohta samalla kun sen muutoinkin strategisesti/logistisesti merkittävä alueellinen merkitys antaa neuvotteluvaltteja suhteessa EU:iin ja USAhan.

Kehityskulun lopputulemana EU:n suhteessa naapureihinsa saattaa hyvinkin olla ns. kolmas tie eli alunperin Turkille kehitetty etuoikeutettu kumppanuus varsinaisen jäsenyyden ja ulkopuolisuuden välissä.

Näitä teemoja käsittelen laajemmin kirjoituksessani Serbia’s EU association is not a Must pääblogissani.

Standard
EU

EU:n laajentuminen – kenen ehdoilla?

EU:n laajentuminen oli aiheena Helsingissä monella taholla 18.10.2010. Laajentumiskomissaari Füle, Turkki-komission vetäjä Ahtisaari ja Serbian ulkoministeri Jeremic keskustelivat kukin vuorollaan ulkoministeriössä ja laajentumisen todettiin olevan haastavaa ja toivottavaa. Muutama kommentti päivän aiheesta:

a) Itse prosessin todettiin olevan tärkeää teknisten kriteerien täyttämisen vaatiessa paljon työtä hakijamaissa. Vielä tärkeämpää mielestäni on, että prosessissa mukana olevat maat tekevät uudistuksia omista lähtökohdistaan käsin ja palvellen kansalaisiaan eikä vain täyttääkseen laajentumiskriteereitä. Itse prosessi saattaakin sitten päättyä jäsenyyteen, kolmanteen tiehen tai muuhun välimuotoon (ks. esim. “Turkey’s EU hopes – Is there any?” )

b) Serbian osalta Suomi toivoi teknisen vuoropuhelun aloittamista Kosovon asemasta. Olen täysin eri mieltä. Neuvottelut tulisi viimeinkin aloittaa ilman ennakkoehtoja, ilman mm Ahtisaaren vetämän näennäispelleilyn toimintatapaa. Nähdäkseni vain paikallisten osapuolten keskinäinen diili voi aikaansaada pitkäaikaisemman ratkaisun. Lopputulema todellisista keskusteluista voi olla esimerkiksi

  • Kosovon kantonisointi
  • Pohjoisen liittäminen Serbiaan ja etelän itsenäisyyden tunnustaminen
  • edellinen kohta ja Presevon alueen liitos Kosovoon
  • Kosovoon Bosnian malliset entiteetit ja konfederaatio (tätä suosin yhtenä kehityspolkuna Bosniassa varsinkin viime vaalien jälkeen, ks. “Rethinking needed after Bosnian elections” )
  • jotain muuta yhteisesti päätettävää

ja kaikissa vaihtoehdoissa EU:n tulisi tukea lopputulemaa. Tietysti on vielä 0-vaihtoehto eli jäädytetyn konfliktin jatkaminen.

c) Ylipäänsä koko laajentumisprosessi lukujen avaamisineen/sulkemisineen jne on nähdäkseni kuitenkin vain sivuraide varsinaisen ytimen ollessa poliittisessa pelissä. Mille tahansa jäsenehdokkaalle voi kuka tahansa nykyjäsen kehittää jäsenyyden esteen (Islannin valaat ja pankkikorvaukset, Kosovo Serbialle, nimi Makedonialle, turkkilaiset muuten vaan ulkona), aivan kuin EU-jäsenet voivat myös päättää laajentumisesta itseisarvona kriteereistä piittaamatta (Romania, Bulgaria)

Standard
Siviilikiisinhallinta

Turkki voisi välittää rauhan Afganistaniin

Lukaisin juuri Times’sta Turkin ulkoministerin Englannin vierailulla antamia haastatteluja. Turkki tarjoutui rooliin, jota pitkään olen kaivannut EU:lta. Tässä pätkä:

“Turkey was ready to try to persuade the Taleban to end the violence and take part in elections. Ankara’s aim is to repeat its success in 2004 in convincing alienated Sunnis in Iraq to end their boycott of the elections to give them a voice in the Shia-dominated Government. The approach by Turkey, whose own population is predominantly Sunni, had worked in Iraq and must be repeated by Nato in dealing with the Taleban in Afghanistan, Mr Davutoglu said. This was more important than the question of how many troops Nato should deploy or what military aid would be given to the Karzai Government.”

Juuri tästä mielestäni pitäisi olla kysymys eikä siitä, että EU maat lamaantuneina odottavat viisautta tulevan jenkeistä ja sitten pohtivat montako sotilasta USAn tueksi pitäisi lähettää.

Hyvien välien säilyttäminen hyväksymällä epämääräisin motiivein valittu yksisilmäinen strategia ei anna kovin vakuuttavaa kuvaa EU:n kyvyistä nykykonfliktien lieventämisessä (Epämääräisillä motiiveilla viittaan viittaan aiemminkin mainitsemaani sotateollisen kompleksin vaikutusvaltaan USAn ulkopolitiikassa, joista enemmän esim jutussa “Will Coin work in Afghanistan”   ja vaihtoehtostrategioista esim jutussa “Afghanistan – to be or not“)

Standard