Uncategorized

Kahden vaiheen malli lähi-idän rauhoittajana

Äskettäin Suomessakin vieraillut israelilainen aktivisti Jeff Halper – antropologian tohtori ja Nobelin rauhanpalkinnon saajaehdokas – on toiminut Israeli Committee Against House Demolitions -järjestön (ICAHD) keulahahmona jo pari vuosikymmentä. Hän sinänsä on hyvä esimerkki siitä kuinka Israelin kaltaisessa naapurimaihinsa verraten ainoassa demokratiassa muualla ehkä maanpetokseksi katsottava toiminta on avoimesti mahdollista. Jeff Halper kannattaa mm boikottiliikettä (BDS) länsirannan miehitykseksi katsomalleen tilalle. Koska itse näen ko tilan loppumisen vain yhtenä osatekijänä pysyvämpiä rauhanratkaisuja etsittäessä heräsi mielenkiintoa tutkailla millaista rauhaa Halper sitten on etsimässä.

Teoksessaan OBSTACLES TO PEACE – A REFRAMING OF THE ISRAELI-PALESTINIAN CONFLICT Halper toteaa jo pari kymmentä vuotta sitten luovutun yhden valtion ideasta siitä lähtien rummutettun kahden valtion ratkaisun hyväksi, jonka niin israelilaiset kuin länsirannan arabit laajalti hyväksyvät. Tämäkään ratkaisu sellaisenaan ei näytä nyt toteuttamiskelpoiselta ja niinpä Halperin mukaan tarvitaan nyt ”ajattelua boxin ulkopuolella”.

Kirjassaan Halper käsittelee aluksi muutamia vähemmän toteutuskelpoisia esityksiä joita hänen mukaansa ovat

  1. Perinteinen kahden valtion ratkaisu, jossa pienin korjauksin Israel vetäytyisi pääosin vuoden -67 linjalle. Israel ja USA tehnevät ratkaisun mahdottomaksi.

  2. Israel Plus-Palestine Minus” kahden valtion malli, jossa Israeliin liitetään kaikki isommat israelilaisasutukset länsirannalla. Malli saa kannatusta Israelissa Likudista Laboriin mutta Halper pitää sitä epäoikeudenmukaisena.

  3. Yhden valtion malli olisi luonnollinen ja oikeudenmukainen sekä reaalipoliittinen ratkaisu jota Israel tuskin hyväksyy koska arabit tällöin saisivat knessetissä enemmistön.

Kun em. ratkaisut eivät Haperin mielestä ole toteuttamiskelpoisia haluaa hän kiertää ”miehityksen” kahden vaiheen lähestysmistavallaan (The Two-Stage Approach). Tässä ensimmäisenä vaiheena olisi perustaa Palestiinan valtio ehkäpä Israelin hyväksymille ”Israel Plus-Palesti Minus” rajoille länsirannan arabien itsenäisyyspyrkimysten tyydyttämiseksi. Koska tämä minivaltio ei kuitenkaan olisi elinkelpoinen olisi sopimuksen ehtona kuitenkin kansainvälisen yhteisön takuut siitä että prosessi etenee toiseen vaiheeseen eli alueelliseen konfederaatioon 5-10 vuodessa. Tämä konfederaatio käsittäisi ensivaiheessa Israelin, Palestiinan ja Jordanian ja myöhemmin toivon mukaan myös Libanonin ja Syyrian. Kun konfederaation kansalaiset nauttisivat alueella vapaasta liikkuvuudesta olisivat elinolojen kehittäminen ja mm työllisyys paljon jopa nykyistä paremmalla pohjalla.

Mielestäni tässä Halperin esityksessä on hieman ideaa. Jo nykyisellään muistaakseni yli 30.000 länsirannan arabia työskentelee Israelissa ja ”laittomien” israelilaissetlementtien rakennuspuuhissa joten työvoiman liikkuvuus mallissa varmaankin moninkertautuisi ja investointipohja laajentuisi. Olen itse kannattanut etenemismalliksi aiemmin konfederaatiota aluksi Jordanian kanssa mm kirjoituksissani A Jordanian-Palestinian Confederation Is On The Move ja Palestinians Put Jordanian Option on the Table

Standard
lähi-itä, MENA

Palestiinan tunnustaminen tarpeetonta symboliikkaa

Palestiinan arabihallinnon saatua YK:ssa laajan tuen järjestön tarkkailijavaltioksi on Suomessakin pohdittu Palestiinan valtion tunnustamista. Vaikkei itse tunnistamisella mitään merkitystä olisikaan niin sellaisenaankaan tällaisilla symbolisilla eleillä en näe paljoa vaikutusta lähi-idän ongelmien ratkaisuissa.

Aiempien vainojen ja lopulta holokaustin jälkeen juutalaisille osoitettiin mitättömän pieni – noin Uudenmaan kokoinen – läntti turvasatamaksi, jota he alinomaa ovat joutuneet puolustamaan vihamielisiä arabivaltioita ja yksittäisiä terroristiryhmittymiä vastaan. Alueen pienuus ja em ulkoinen vihamielisyys osittain selittää Israelin ehkä ylikorostuneen turvallisuusajattelun joka vaikeuttaa kompromissien etsintää ja hyväksyntää.

Jo lähtökohtaisesti Länsiranta ei ole koskaan kollektiivisesti kuulunut Palestiinan arabeille eli ns. “palestiinalaisille”. He omistavat siellä vain yksityistontteja kuten juutalaisetkin. YK:n päätöslauselma 242 vuodelta 1967 ei myöskään tunne “Palestiinan arabikansaa”, jolta olisi viety maa joka pitäisi heille palauttaa. Tämä mielikuvituskansa keksittiin vasta vuoden 1968 paikkeilla poliittisista syistä.

Palestiinaa (sis Gazan) on joskus kutsuttu miehitetyksi maaksi. Tämä ei aivan tarkalleen nähdäkseni pidä paikkaansa. Brittimandaatin Palestiinahan jakaantui IIMS:n jälkeen enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti arabien hallitsemaan (Trans)Jordaniaan ja lähinnä juutalaisten hallitsemaan Israeliin. (Trans)Jordania onnistui miehittämään nykyisin länsirannaksi kutsutun alueen 1948-49 ja Israel puolestaan onnistui ottamaan alueen hallintaansa 1967. Brittimandaatin arabeille tarkoitetusta alueesta pääosa on tänä päivänäkin arabien hallinnassa Jordanian muodossa.

Itse Palestiinan valtion tunnustaminen ei nähdäkseni muuta tilannetta puoleen jos toiseenkaan. Sen sijaan mikäli Palestiinan valtio todellisuudessa perustettaisiin muuttuisi tilanne sikäli selkeämmäksi että tällöin ko valtio olisi vastuussa mm järjestyksen pidosta alueellaan. Ellei valtio siihen kykene niin niin se myös kohtaisi normaalit vastatoimet – äärimmillään esimerkiksi avoimen sodan. Nähdäkseni israelilla ei ole mitään Palestiinan valtion perustamista vastaan kunhan se tehdään osapuolten keskinäisen sopimisen pohjalta. Nyt tilanne varsinkin Gazan osalta on sellainen, että Israelilla on vastassa ei-valtiollinen toimija. Israelin kannalta tulitauko oli järkevä koska jos Hamas olisi tyystin tuhottu olisi Hamasin luoman vähäisenkin järjestyksen tilalle tullut täysi kaaos. Joka tapauksessa näkisin rauhan keskeisenä edellytyksenä sen että Israel saisi rajoilleen järjestäytyneitä valtioita.

Nähdäkseni YK prosessi ei palvele rauhan aikaansaamista alueelle, päinvastainenkin on mahdollista. Konfliktiin on olemassa lähinnä vain huonoja tai vielä huonompia ratkaisuja. Mielestäni mikään ulkopuolelta pakottettu ratkaisu (jos sellaista edes olisi näköpiirissä) ei toimi, tämä nähtiin jo Kosovon tapauksessa. Vain osapuolten keskinäiset neuvottelut voivat aikaansaada kompromissiratkaisun. Pääratkaisuvaihtoehtoja ovat mm yhden valtion malli, kahden valtion malli, itse parhaana pitämäni kolmen valtion malli (Gaza Egyptille, länsiranta soveltuvin osin Jordanialle ja Israel nykyisellään pääsetlementeillä täydennettynä). Jos vielä eniten kansainvälistä kannatusta omaavaan kahden valtion malliin päädytään niin nähdäkseni Olmertin ehdotus 2008 neuvottelujen päätteeksi on toistaiseksi pitkälle menevin malli.

Israelin ja Palestiinalaishallinnon välisiä neuvotteluja ei aina ole pidetty tarpeellisina johtuen Israelin sotilasylivoiman tuomasta etulyöntiasemasta. Tilanne kuitenkin nähdäkseni kuvastaa sopimista yleensäkin sotien jälkeen (Versailles, Pariisi, Dayton); eihän Suomenkaan asema loppukesällä 1944 kummoinen ollut mutta sopimukset tehtiin, pidettiin ja rauha aikaansaatiin.

Neuvottelujen paikallisiksi osapuoliksi lasken Brittimandaatilta lähtöisin olevien arabien (edustajinaan paremman puutteessa esim. Hamas/Fatah) lisäksi myös Egyptin ja Jordanian – mm propagoimani kolmen valtion mallin pohjalta; sekä laajemmassa myös pohjoisosia koskevassa yhteydessä myös Libanonin ja Syyrian. Samoin olen sitä mieltä että Iranin ja Israelin tulisi myös keskenään hälventää keskinäiset epäluulonsa.

Israelilais-Palestiinalais konfliktista taustoitusta esimerkiksi kirjoituksissani: “PaliLeaks, land swaps and desperate search of peace” jossa myös osapuolten keskinäisiä karttaharjoituksia.

Standard
lähi-itä, MENA, Siviilikiisinhallinta

Gazan operaatio ja siviiliuhrit

Siviilien osa meneillään olevassa Gazan konfliktissa on perinteinen: Hamas tarkoituksella kohdistaa iskunsa israelilaisiin siviileihin käyttäen puolestaan omia siviileitään ihmiskilpinä ja propakandatarkoituksiin. Israel puolestaan pyrkii suojelemaan omia siviiliväestöään moderneilla ohjustorjuntajärjestelmillä ja nyt myös ilmaiskuilla Hamasin sotilaskohteisiin. Hamasin omaksuman taktiikan takia siviiliuhreilta Gazassakaan ei voida välttyä.

Siviiliuhrien propagandistinen merkitys on suuri, ne voivat kääntää muun maailman asennetta puoleen tai toiseen. Israel ei nauti suurta suosiota läntisten valtakeskusten ulkopuolella ja jo siksikin siviiliuhrien määrän minimoimiseen on israelin taholta kiinnitetty erityistä huomiota.

Nykyisen ”Puolustuspilari” operaation yhteydessä Israelin puolustusvoimat (IDF) pyrkii tähän mm seuraavien toimenpiteiden kautta:

  1. Varoitussoitot Gazan asukkaille tulevista ilmaiskuista,

  2. Lentolehtiset joissa Gazan asukkaita kehoitetaan pitämään etäisyyttä Hamasin militantteihin

  3. Iskujen viimehetken (jopa kun ohjukset on jo laukaistu) peruutukset kun kohdealueelle on ilmaantunut siviilejä

  4. Katonkoputus” äänipanoksella ilmoittamaan asukkaille heidän olevan ammusvaraston tai vastaavan läheisyydessä, jotta asukkaat voisivat poistua ennen varsinaista iskua

  5. Tarkat iskut silloin kun siviilejä on mahdollisimman vähän kohteen läheisyydessä. Ohessa pari esimerkkiä näistä: IDF video iskusta Hamas johtaja Ahmed Jabaria vastaan ja toinen IDF video iskusta maanalaiseen ohjusten laukaisupaikkaan vahingoittamatta vieressä olevaa moskeijaa

  6. Aiemmassa Cast Lead operaatiossa siviileille annettii neljä tuntia aikaa poistua hyökkäysalueelta ja samaa käytäntöä pyrittänee noudattamaan myös nyt mikäli maahyökkäys alkaa.

Yksi Gazan asukkaiden ongelma on puute lääkkeistä ja hoitovälineistä johtuen mm Hamasin terveysviranomaisten ja länsirannan palestiinalaishallinnon toimimattomasta suhteesta. Tilanteen helpottamiseksi Israel on esimerkiksi kuluvana vuonna myöntänyt gazan asukkaille 14.500 lupaa hoidon saamiseen Israelissa ja tätä koskevista lupahakemuksista on hyväksytty 99,3 %. Sitten kuluvan vuoden syyskuun kansainväliset organisaatiot ovat toimittaneet Israelin kautta 32 lääkeaine- ja tarvikerekkaa Gazaan. Meneillään olevan ”Puolustuspilari” operaationkin aikana tämä toiminta on jatkunut: esimerkiksi 18 marraskuuta 10 Punaisen ristin rekkaa ja yksi UNRWAn rekka saapuivat Israelin kautta Gazaan.

Hamasille siviileillä on tärkeä propagandistinen arvo tykinruokana palvelemisen lisäksi. Kansainväliseen yhteisöön pyritään aiempaan tapaan vaikuttamaan mm järkyttävillä kuvilla siviiliuhreista ja jopa arvostetutkin mediatalot, kute BBC, ovat jo tulleet vedätetyksi nykyisen operaation aikana. Toki siviiliuhreja on tullut mutta ei ilmeisesti tarpeeksi koska Hamas joutuu kierrättämään myös nykytilaan liittymätöntä materiaalia. Ohessa kaksi esimerkkiä:

Alkuperäinen perheen joukkomurha Syyriassa 19.10.2012

Gazassa uusiokäytetty Israelin aggressio 18.11.2012

Ja tässä toinen yritys jonka alkuperä sekin oli Syyriassa:

Mitä tahansa keinoja Israel käyttääkin operaationsa aikana ei siviiliuhreilta voida Hamisin taktiikastakaan johtuen välttyä. Niitä on kuitenkin minimoitavissa ja aiemmissa operaatioissa Israel onkin tässä suhteessa saanut myönteisiä tuloksia. Aiempi brittijoukkojen komentaja Afganistanissa, eversti Richard Kemp, todisti seuraavaa YK:n komitealle:

The UN estimate that there has been an average three-to-one ratio of civilian to combatant deaths in such conflicts worldwide. Three civilians for every combatant killed. That is the estimated ratio in Afghanistan: three to one. In Iraq, and in Kosovo, it was worse: the ratio is believed to be four-to-one. Anecdotal evidence suggests the ratios were very much higher in Chechnya and Serbia. In Gaza, it was less than one-to-one.”

Tätä aihepiiriä käsittelen laajemmin pääblogini kirjoituksessa Minimizing Collateral Damage In Gaza Conflict ja itse ”Pilaripuolustus” -operaatiota olen puolestaan tarkastellut kirjoituksessani Hamas Miscalculated: Israel Started Operation Pillar of Defense

Ja lopuksi vielä tasapainottamisen vuoksi Palestiinalaispuolen näkemystä tavoitteistaan:

Standard
lähi-itä

Hamasin kohtalokas virhearvio – Israel aloitti vastaiskun

Israel sai lopulta tarpeekseen Hamasin voimistuneista rakettihyökkäyksistä ja vastasi liki miljoonan siviilinsä kärsimään terroriin aloittamalla viime keskiviikkona ”Puolustuspilari” (Pillar of Defence) operaation. Hamas ehkä laski sen varaan ettei Israel vaaliensa edellä vastaisi provokaatioon. Tämä strateginen virhearvio saattaa osoittautua järjestölle kohtalokkaaksi.

Sitten lauantain 10.11. Gazasta laukaistiin Israelin siviilikohteisiin yli 120 rakettia kunnes Israel eliminoi Hamasin sotilassiiven johtajan Gazassa. Hamas puolestaan käytti Iranista saamiaan Fajr-5 ohjuksia iskiäkseen Tel Aviviin ja nyt myös Jerusalemiin, etäämmälle kuin koskaan aikaisemmin. Israel puolestaan on ohjusten pudottamisen ohella keskittynyt ilmaiskuillaan tuhoamaan ensisijassa maanalaisia ohjustukijkohtia ja maanpäällisiä laukaisualustoja. Merkittävä määrä Israelin armeijan joukkoja on siirtynyt Gazan läheisyyteen ja Israelilla on valmius aloittaa maaoperaatiot välittömästi.

Skenaarioni tulevasta on, ettei Israel kykene tuhoamaan edes kaikkia pitkän- ja keskipitkän matkan ohjuksia ilmaiskuillaan eikä niinikään valtaosaa Gazan ja Egyptin rajan alittavista 1200 salakuljeyustunnelista. Hamasin johto lienee taas jo painunut maan alle joten nämäkin maalit ovat vähenemässä. Mikäli erityisesti Tel Aviviin ja Jerusalemiin yltävien Fajr-5 ohjusten käyttö jatkuu se nostaa Israelin ohjuksille uhanalaisen väestön määrän kahteen miljoonaan siviiliin. Tässä tilanteessa pidän maaoperaatioiden aloitusta väistämättömänä. Siviilien osa Gazassa on tällöin jälleen toimia tykinruokana ja propagandavälineenä Hamasin jälleen lymytessä siviilirakenteissa käyttäen kansalaisiaan suojakilpinä. Tällöin nähdään vastaava näytelmä kuin 2008-09 edellisen Cast Lead -operaation aikana: merkittävä määrä siviiliuhreja ja merkityksetön vielä suurempi määrä pontevia kansainvälisiä julkilausumia ja yleistä paheksuntaa. Kohun laannuttua palataan takaisin lähtöruutuun mutta mikäli Israel eliminoi Hamasin vaikutuksen Gazassa saattaa vallanperijäksi tulla vieläkin radikaalimpi joukko militantteja.

Maanalainen Fajr-5 ohjustukikohta siviilikohteiden keskellä (rajattu punaisella)

En ymmärrä lainkaan miksi Hamas välttämättä halusi provosoida Israelin nyt alkaneeseen operaatioon. Kuluvana syksynä merkittävä arabijohtaja Qatarin Sheikh Hamad bin Khalifa Al Thani vieraili Gazassa; toinenkin valtionpäämies, Bahrainin Sheikh Al Khalifa valmisteli omaa matkaansa Hamasin vieraaksi. Mielestäni nämä vierailut lisäsivät Hamasin kansainvälispoliittista uskottavuutta luoden sille mahdollisuuden vaihtaa painopistettä sotilaallisesta toiminnasta poliittiseksi liikkeeksi, terrorijärjestöstä jopa Israelinkin hyväksymäksi Gazan asukkaita edustavaksi neuvotteluosapuoleksi.

Syinä Hamasin valitsemaan strategiaan saattaisivat olla halu ottaa aloite Abbasin PA:lta, johtajuuden varmistaminen Gazassa toimivien radikaalimpien islamistiryhmien puristuksessa tai myös Iranin kauko-ohjaus pakottaa Israel siirtämään huomion Gazaan Iranin ydinlaitosten pommittamisen sijaan. Oli syy mikä tahansa niin nähdäkseni Hamisin johto teki strategisen virhearvion. Sulkiessaan mahdollisuuksien ikkunan kohota poliittiseksi avaintekijäksi se samalla altistui Israelin vastaiskulle joka saattaa siirtää järjestön yhä mitättömämpiin marginaaleihin.

Edellä kuvattua aihepiiriä kuvailen tarkemmin pääblogini artikkelissa

Hamas Miscalculated: Israel Started Operation Pillar of Defense

Standard
lähi-itä, MENA, siviilikriisinhallinta, Suomen ulkopolitiikka, Suomi ja Pohjola

Palestiinalaisetkin harkitsevat Jordaniaa itsenäisyyden sijaan

PLO:n veteraaniedustajiin ja Fatahin perustajiin kuuluva Farouk Kaddoumi pudotti viime viikolla uutispommin.  Haastattelussaan Al-Quds Al-Arabi uutislehdelle hän totesi, että Jordanian tulee liittää Länsiranta valtioonsa ja piti sitä myös positiivisena kehityksenä. Kaddoumin ohella Jordanian prinssi Hassan bin Talal totesi hiljattain palestiinalaisia tavatessaan länsirannan olevan alunperin osa Jordanian Hashemite kuningaskuntaa lisäten kahden valtion ratkaisun olevan nykyaikana irrelevantti. Molemmat kommentit kuvastavat sitä, että lähi-idän eri osapuolet näkevät viime vuosikymmenet ajetun kahden valtion mallin tulleen tiensä päähän.

Lähi-idän konfliktin ratkaisuksi on esitetty kahden valtion (Israel, Palestiina), yhden valtion (Isralestine, muistaakseni Gaddafin keksimä ilmaus), kolmen valtion (Israel, länsiranta, Gaza) ja itse lobbaamaani kolmen valtion palautusmallia. Yhtenä helppona vaihtoehtona tietysti on nykytilan jatkaminen jäätyneen konfliktin tapaan jolloin ei tarvitse tehdä mitään.

Nyt esitetty Jordania optio, kuten aiemmat Egyptiläis-Jordanialainen ratkaisu ja jaettu Jordanialais-Egyptiläinen hallinto, on hyvin lähellä itse jo vuosia propagoimaani kolmen valtion palautusmallia (kutsuttu myös nimellä “no-state option”), jossa länsirannasta Israelin kanssa sovittavat osat palautetaan Jordanian alaisuuteen ja Gaza Egyptin alaisuuteen. Sopimuksen hiomiselle hyvän pohjan nähdäkseni antaa Olmertin viimeinen esitys vuonna 2008 , jossa on ehkä päästy lähimmäksi Palestiinalaishallinnon ja Israelin yhteistä näkemystä keskinäisten kiistakysymysten ratkaisemiseksi.

Historiasta sen verran, että Kansainvälisen oikeuden kannalta alue oli osa (Turkin) ottomaanien valtakuntaa 1517-1917 jolloin Turkin hävittyä IMS:n se jaettiin Ranskan ja Britannian mandaatteihin – nykyinen Libanonin ja Syyrian alue Ranskan alaisuuteen, nykyinen Israel, länsi-ranta ja Jordania Britannian mandaatiksi. Kansainliitto valtuutti Britannian muodostamaan Palestiinaan juutalaisten kotimaa ja edistämään juutalaisten asutustoimintaa mandaatillaan. V. 1923 Britannia jakoi mandaattinsa kahteen hallinnolliseen alueeseen – juutalaisia varten varattiin Jordan joen länsipuolinen alue (mm nykyinen länsiranta) ja joen itäpuolisesta alueesta muodostettiin Palestiinan arabeille Trans-Jordaniaksi (vuodesta 1946 Jordaniaksi) kutsuttu alue.

YK:n yleiskokous uudisti aiemman Kansainliiton päätöksen muodostaa juutalaisten kotimaa – juutalaisvaltio – yleiskokouksessaan 1947. Kokouksen päätöslauselma 181 esitti myös Palestiinan jakamista juutalaisvaltioon ja arabivaltioon jonka ehdotuksen juutalaiset hyväksyivät perustaen Israelin valtion 1948. Arabit kuitenkin hyökkäsivät Jordan joen yli ja liittivät nykyisin länsirantana tunnetun alueen (Trans-)Jordaniaksi. Alue palautui Israelin hallintaan kuuden päivän sodan jälkeen 1967. Jordania luopui virallisesti laillisista oikeuksistaan Länsirantaan v. 1988.

The three-state solution essentially replicates the situation that existed between the 1949 Armistice Agreements and the 1967 Six-Day War. Beginning in 1949, Egypt occupied the Gaza Strip, Jordan occupied the West Bank and East Jerusalem, and no Palestinian Arab state existed. In 1950, Jordan officially annexed the West Bank and granted the Arab residents Jordanian citizenship.

Edellä kuvattua aihepiiriä käsittelen tarkemmin pääblogini artikkelissa

Palestinians Put Jordanian Option on the Table

Vallatut ja palautetut alueet

Aiheesta lisää mm seuraavissa kirjoituksissani neuvottelujen viitekehyksestä ja ratkaisumalleista:

Standard
lähi-itä

Lähi-idän unohdetut pakolaiset

Palestiinalaiskysymyksen suhteen on sivuttu myös pakolaisia. Hieman toiselta kannalta pakolaisongelmaa valottaa tänään Israelissa aloitettu kansainvälinen kampanja “I am a refugee”. Sen tarkoituksena on tuoda tietoisuuteen vähemmän tunnettu pakolaisryhmä nimittäin juutalaispakolaiset arabimaista. Antisemitismi ja juutalaisvastainen väkivalta alkoivat mittavasti heti Israelin itsenäistyttyä. Vuosien 1948 ja 1952 välillä 856,000 juutalaista arabimaissa joutui pakolaisiksi.

Vuonna 1945 liki miljoona juutalaista eli lähi-idässä ns Palestiina mandaatin ulkopuolella; joidenkin vuosien kuluttua vain muutama tuhat oli jäljellä. Dokumenttifilmi ”The Forgotten Refugees” taustoittaa lähi-idän juutalaisyhteisöjen historiaa, joka ulottuu jopa yli 2,500 vuoden päähän.

Aiemmin Israelin apulaisulkoministeri Danny Ayalon on julkaissut oman näkemyksensä videolla ”The Truth About the Refugees”.

Mielestäni lähi-idän pakolaisongelmassa on tiettyä yhtäläisyyttä Balkanin sotien jälkeiseen tilanteeseen Serbiassa, jossa edelleen on yli 200,000 (sisäistä) pakolaista. Niin juutalaisten paluumuutto takaisin arabimaihin, palestiinalaisten muutto takaisin Israeliin tai länsirannalle kuin serbien muutto takaisin Kosovoon tai Kroatiaan on liki olematonta pääosin turvallisuussyistä. Siksi nähdäkseni pakolaisongelman ratkaisemiseksi kansainväkinen apu tulisi suunnata tehokkaisiin kotouttamisohjelmiin pakolaisten nykyisissä asuinmaissa sen sijaan että elätellään epärealististisia toiveita paluumuutosta lähtöalueille.

¤¤¤ ¤¤¤ ¤¤¤

Aihepiiriä sivuavia kirjoituksiani:

Väestönsiirroista:Gaza War – Could Balkan history show way out?sekä The Third Intifada – To Fade or Escalate

Palestiinalaisvaltiosta: kahden valtion mallin korvaaminen kolmen valtion mallilla “The Three-State Option could solve Gaza conflict” / ja

Rauhanprosessin etenemisestä: PaliLeaks, land swaps and desperate search of peace sekä

Balkanin pakolaisongelmasta: Forgotten Refugees – West Balkans

Standard
lähi-itä, MENA, Suomen ulkopolitiikka

Suomikin mukana Palestiinalaisvaltion tunnustamisfarssissa

Presidentti Halonen otti YK:n yleiskokouksessa voimakkaasti kantaa Palestiinan valtion puolesta. Suuresti ihmettelen Suomen position järkevyyttä koska meneillään olevan valtionperustamisoperaatio pikemminkin kärjistää konfliktia entisestään sysäten ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen. Vielä enemmän kummastelen presidentti Abbasin ryhtymistä tähän mielestäni harakirihankkeeseen.

Ellei Abbas viime hetkessä vedä esitystään takaisin Palestiinalaisvaltion perustamiseksi, tullee YK:n yleiskokouksessa ehkä noin 140 maata kannattamaan sitä. Tämän jälkeen USA käyttää turvaneuvostossa veto-oikeuttaan ja lopputulemana Palestiinan asema täysjäsenyyden sijasta muuttuu Vatikaanin kaltaiseksi tarkkailijaksi.

Muutokset palestiinalaisalueilla sen sijaan tullevat olemaan dramaattisia. Ensinnäkin USA lakkauttaa satojen miljoonien vuosittaisen talousapunsa nykyiselle (Fatahin) palestiinalaishallinnolle ja mahdollisesti EU karsii osaltaan tukiaan; edelleen Israel pidättänee Palestiinalaishallintoa varten kokoamiaan tulli- ym maksuja. Aarabimaat puolestaan eivät tähänkään asti ole täyttäneet maksulupauksiaan puhumattakaan länsiavun paikkaamisesta. Lopputulemana Abbasin jo konkurssikypsältä hallinnolta putoaa viimeinenkin taloudellinen pohja toiminnaltaan, korruptoitunut johto ei voi täyttää entiseen tapaan taskujaan ja rivivirkamiehiltä loppuu palkanmaksu. Hamas riippumatta keväisestä yhteistyösopimuksesta Fatahin kanssa katselee sivusta Abbasin hallinnon sortumista säilyttäen todennäköisesti oman tulopohjansa mm Iranista ennallaan. Hamasilla on lisäksi omia ongelmiaan radikaalimpien ryhmittymien kanssa jotka mm ovat toteuttaneet useita iskuja Siinain kautta tai Siinailla.

Nuori palestiinalaisväestö on odottanut talouden kohenemista ja YK käsittelyä toiveikkaana joka optmismi nyt muuttuu pettymykseksi synnyttäen – agitaattorien avustamana – kansannousuja länsirannalla ja osin Syyrian rajalla mikäli Al-Assad vielä säilyttää jonkin aikaa asemansa. Hizbollah on valmiina ja paremmin aseistautuneena odottamassa tilaisuuttaan Libanonin rajalla. Israel puolestaan on jo toista vuotta sopeuttanut taktiikkaansa intifadojen taltuttamiseen, sotilasstrategiaansa paremmin mm Hizbollahia vastaan soveltuvaksi sekä kaikilla tasoilla varautunut raketti- ja ohjuspommitusten torjuntaan (lisää esim Will Iron Dome balance the Hamas Terror? ). Pettymys ja turhautuminen palestiinalaisten piirissä tulevat olemaan jos mahdollista aiempaa suuremmat kansannousujen jäädessä tuloksettomiksi, mikäli uhreja hankkeesta tulee mittavammin ei vihakierteelle näy loppua.

Puolustuksen sopeuttamisen ja vahvistamisen lisäksi Israel voi pyrkiä myös omiin ratkaisuihin. Vakavasti otettavana voi pitää jo skenaariota jossa Israel ei katso Oslon sopimusten (Oslo II, 1995) artikkeleiden enää koskevan itseään Palestiinalaishallinnon valtionperustamisyritelmän jälkeen. Käytännössä tämä voi johtaa siihen, että Israel liittää virallisestikin Juudeassa ja Samariassa (länsiranta) olevat juutalaisasutukset osaksi Israelin valtiota.

Mielestäni on täysin selvää, että osapuolten keskinäinen neuvotteluratkaisu ja heikkokin kompromissi olisi parempi kuin edellä kuvaamani “uhka”skenaario. Palestiinalaisalueilla vallitsevan turhautumisen johdosta en usko Abbasin säilyttävän asemiaan. Kun samalla Hamasin ja Fatahin yhteistyösopimus jäänee toteutumatta ei Israel aivan heti löytäne uutta edustavaa neuvotteluosapuolta vaikka ihme tapahtuisi ja neuvottelupöytä osapuolia voisi alkaakin kiinnostaa.

¤ ¤ ¤

Lisää aiheesta:

Viimeisistä todellisista neuvotteluista ks esim PaliLeaks, land swaps and desperate search of peace ,neuvotteluraosta ennen YK käsittelyä Israeli-Palestinian Conflict – Negotiation Slot for a Month ja viime Siinain iskusta Sinai Emerged as New Front in Israeli-Palestinian Conflict ja edellisistä kansannousuista The Third Intifada – To Fade or Escalate

Standard