lähi-itä, MENA

Mursi ulos, sotilaat sisään, livahtaako myös demokratia Egyptiin

Arabikadun myllerryksen aikana alkukeväästä 2011 tiivistin johtopäätökseni artikkelissani Days of Rage on the Arab street seuraavasti:

”Egypt’s society is diverse enough to withstand a despotic theocracy and if in doubt so the army is the final guarantor.”

Eilisen tapahtumien ennustukseni näyttää tällä kertaa osuneen oikeaan. Opposition ja armeijan presidentti Mursille uudistuksia varten antaman määräajan umpeuduttua armeija syrjäytti Mursin asettaen hänet kotiarestiin, presidentin kannattajat ja Musliveljeskunta on pantu kuriin, väliaikaisena presidenttinä toimii perustuslakituomioistuimen päällikkö ja Egypti käy kohti uusia parlamentti- ja presidentinvaaleja.

Arabikevään jälkeinen kehityskulku Egyptissä oli heti ennustettavissa johtuen kumouksen toteuttaneen opposition hajanaisuudesta ja toisaalta vallan käsiinsä saaneen Muslimiveljeskunnan ylivoimaisesta valmiista organisaatiosta. Tällä kertaa tilanne näyttää paremmalta. Uusi huhtikuussa 2013 perustettu ruohonjuuritason oppositioliike – Tamarod – keräsi yhteen sekä April 6:n tapaisia kansanliikkeitä että kansallisen pelastusrintaman kokoamia puolueita. Liike keräsi parissa kuukaudessa vetoomukseensa väitteensä mukaan 22 miljoonaa allekirjoitusta Mursia ja hänen politiikkaansa vastaan. Pelastusrintama (The National Salvation Front) puolestaan on katto-organisaationa jopa 35 egyptiläiselle puolueelle johtohahmoinaan Mohammed ElBaradei (aiempi YK:n IAEA johtaja), Amr Moussa (aiempi Arabiliiton pääsihteeri) ja Hamdeen Sabahi (viime presidentinvaaleissa kolmanneksi tullut nasseristinen poliitikko.

Tällä kertaa näkisin oven demokratiaan raottuneen merkittävästi paitsi aiempaa paremmin yhdistyneen opposition myös sen laatiman kuuden kohdan tiekartan vuoksi – toimenpidesuunnitelman jonka ensimmäisiä kohtia armeija on nyt toteuttamassa.

Näitä teemoja käsittelen laajemmin pääblogini artikkelissa

Morsi Out, Military In, Can Democracy Slip Too In Egypt

Standard
lähi-itä, MENA

Kolmas Intifada – joko se loppui?

Odotetun kolmannen Intifadan alettua viime sunnuntaina näyttää nyt muutaman päivän kuluttua koko kansannousu jäävän suhteellisen vaatimattomaksi hulinoinniksi. Ensimmäinen ja toinen intifada kuitenkin osoittivat potentiaalia laajamittaisen väkivallan käyttöön ja nykyisessä herkässä poliittisessa tilanteessa ei tätäkään mahdollisuutta voi poissulkea. Keskeistä nähdäkseni on ottaako yhtenäistyvä palestiinalaishallinto ja Hizbollah Intifadan poliittiseen välinevalikoimaansa vai ei ja miten eri toimijat käyttävät ajan ennen syksyllä tapahtuvaa YK:n yleiskokouksen keskustelua palestiinalaisvaltion tunnustamisesta.

Näitä teemoja käsittelen uudessa pääblogini kirjoituksessa

The Third Intifada – To Fade or Escalate

Standard
EU, lähi-itä, siviilikriisinhallinta

Syyria, R2P ja systeemihidaste

Syyrian(kin) tilanne suhteessa R2P periaatteeseen kuvastaa kansainvälisen yhteisön ja ulkopoliittisten toimijoiden perusongelmaa joka mielestäni on seuraava: Kriisiytyvän alueen tilanneanalyysit tehdään puutteellisesti, toimintaohjelman laadinta tehdään sirpaleisen tai heikon analyysin pohjalta hitaasti, toimenpiteistä päättämisessä ja niiden toteutuksessa viivytellään ja lisäksi itse toteutus voi epäonnistua. Kiteytetysti aika-/passiivisuusviivestä lopputulemana on väärien toimenpiteiden teko oikea-aikaisesti ja oikeiden toimenpiteiden aktivoituminen väärään aikaan ja/tai uutisotsikoita kalasteleva näennäispuuhastelu R2P:n toteuttajien taholta sekä tragedia R2P:n kohteiden keskuudessa. (Sivuhuomautus: samaa muuten olisin toivonut ja soveltanut myös Euroopan finanssikriisin hoidossa ellei sitten siinä(kin) ole kyseessä kriisistä hyötyvien tahojen intressien suojelu)

Nähdäkseni ulkoasianhallinnon (liitännäisineen) päätehtäviä ns kohdemaissa on ajantasaisen tiedon keräys ja päivitys; ikävää kyllä tämä tieto ei aina välity lähetystöjen coctailkutsuilla vaan vaatii yhteyksiä ja läsnäoloa “kentällä”, NGO-yhteisöissä ja mm sosiaalisessa mediassa. Perustellun tiedon pohjalta on nopeastikin laadittavassa SWOT, vaihtoehtoiset kehityspolut, tunnistaa ristikkäisetkin intressit (esimerkiksi ylittävätkö taloudelliset intressit kansalaisvapauksin korostamisen) ja tehdä poliittinen päätös haluttavasta visiosta ja sen toteutuksesta. Ja ellei prosessia viedä läpi nopeasti on vaarana tilanneanalyysien väljehtyminen, ilman reaaliaikaista palautetta vastataan helposti väärään kysymykseen/ongelmaan. Samaan lopputulemaan on myös mahdollista päästä ellei vision/tavoitetilan ja yksittäisten toimenpiteiden ketju ole looginen.

Ja sama kuvana:

EC-UN Migration and Development Initiative

Kuva: EC-UN Migration and Development Initiative

Ihmettelen ongelmien tunnistamisen ja analysoinnin hitautta kansainvälispoliittisella päättäjätasolla. Itse yksityishenkilönä kirjoitin Libyaa koskien jo helmikuussa kuvaavalla otsikolla Libya moving to civil war kokonaisen luvun tilanteen kärjistymisestä sisällissodaksi. Samassa kirjoituksessa – samoin helmikuussa – totesin myös Syyrian osalta mm seuraavaa: “Assad has adopted the Iranian tactic of exerting maximum force to break up crowds as they form and giving security forces a free hand to open fire with live ammunition without having to ask for permission.” (Days of Rage on the Arab street ) Maaliskuussa ilmaisin huolestumistani mm näin: In addition, the international community might consider if there is already is some R2P cause to intervene to Yemen, Bahrain and maybe to Syria too in coming days.” (Libya Intervention is creating problems instead of solving them ) Aikaperspektiiviä kuvaavat viimeiset sanat eli lähipäivinä.


LawaOnline

EU:n ulkoministerit pohtivat Syyriaa toukokuun loppulla – kuinkahan monta kansalaisaktivistia Assadin tankit ehtivät jyrätä kokouksen alkukahveihin mennessä. Syyria ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kansannousu johon EU harkitsee puuttuvansa. Siksi mielestäni EU jäsenmaiden tulisi uhrata hetki myös EU:n roolin pohdintaan R2P tilanteissa.

Ja vielä tämäkin:

For years the EU has outlined a common foreign, security and defense policy (CFSP, ESDP) and has even created the EU battle troops (EUBG) and established its own European External Action Service. However recent developments in Libya once again clearly showed the insignificant role of these EU activities. One could ask, if those new systems really are needed or could it be better for EU to go backwards redusing it to focus to the original visons and structures of the European Coal and Steel Community and European Economic Community (ECSC and EEC)…Essential in any case from my point of view is that the preparation of military intervention, the decision-making and the execution itself took place outside the structures of the EU which was totally bystander during the whole process. (Ari Rusila: Multifaceted Intervention Practices )

Standard
Balkan, lähi-itä, MENA

Libya – interventio vs motivaatio

Libyan sodan jatkuessa keskustelu puuttumiskynnyksestä sekä itse toteutustavasta ja kaiken oikeutuksesta jakaa sekä valtioita että kansalaisia. Mielestäni Jussi Lähde kuvaa ytimekkäästi toimintatarvetta yksilötason esimerkillään: Lainaus Jussi Lähteen kirjoituksesta “Kansanmurhaajat keskuudessamme”:

Olen itse käynyt useammilla alueilla, joissa kansanmurha on tapahtunut. Olen katsonut silmiin lapsensa menettäneitä äitejä, jotka kysyvät “miksi ette tulleet apuun?” tai “miksi annoitte tämän jatkua vaikka tiesitte?”.

Hieman samoihin tilanteisiin joutuneena tällaiset kohtaamiset ruohonjuuritasolla hätkähdyttävät. Näistä tilanteista myös media joskus välittää sanomaa joka voi johtaa yleisempäänkin myönteiseen kantaan R2P ajattelua kohtaan. Valtavirtamedian roolia poliittisten päätösten valinnoissa ei mitenkään enää voi vähätellä. Balkanin sodissa voimistui tendenssi jossa mediaa häikäilemättömästi ryhdyttiin hyväksikäyttämään ”yhden totuuden” markkinointikanavana. Sodan aktiviteetteja suunniteltiin tarkoitushakuisesti motiivilla miltä asiat saadaan näyttämään julkisuudessa. Samoin ratkaisevia käännekohtia valmisteltiin huolella mm manipuloitujen kuvien ja tekaistujen raporttien muodossa. Näin läntiselle yleisölle saatiin myytyä oikeutus ”humanitaariseen interventioon” eli hyökkäyssotaan.

Yhden totuuden menetelmää on menestyksellisesti toistettu mm Irakin suhteen ja Libyan tilanne vaikuttaa omaavan samoja piirteitä. Jälkikäteen kritiikittömästi hyväksytyt ennakkoasenteet saattavat osoittautua virheellisiksi ja jopa toteuttaneen toivottuun nähden vastakkaisia tavoitteita. Näin kävi esimerkiksi Kosovossa Naton pommitusten suhteen:

UK defence minister George Robertson stated that until shortly before the Nato bombing campaign, “the KLA were responsible for more deaths in Kosovo than the Yugoslav [Serb] authorities had been.”After the bombing ended, Nato forces in effect put the KLA in charge of Kosovo. Once in power, it promptly terrorised ethnic Serbs, Roma and other ethnic groups, forcing out almost a quarter million people. Another myth regarding Kosovo is that bombing improved the human rights situation. In reality, it made things worse, and augmented the suffering. Kosovo: a template for disaster by David Gibbs

Jussi Lähteen alussa lainattu yksilötason tilanne monimutkaistuu ylemmällä päätöksentekotasolla kun tarkasteluun otetaan myös intresseistä johtuvat valinnat ja motivaatio.

Saneleeko humanitaarisen puuttumisen mediahuomion laajuus, öljyn saantiin ja kulkureitteihin liittyvät tekijät, öljy-yhtiöiden ja sotateollisuuden (tai muiden vaalirahoittajien) johdon osinkojen turvaaminen, (geo)poliittisten vastustajien kampittaminen, lähetystyön edistäminen vaiko joku muu ei niin humanitaarinen vaikutin. Yksilöllisenä motiivina voi olla esimerkiksi halu pelata oikeita sotapelejä videopelien sijaan.

Kun todellinen kuva kentältä usein on sekava tai esimerkiksi valtavirtamedian toista osapuolta korostava ja/tai toista demonisoiva voi valinta olla perusteltu mutta silti väärä eli jälkikäteen huomataan valitun väärä osapuoli tuen saajaksi. Eli kuten kanadalaiskenraali Lewis MacKenzie Serbian pommituksia koskeneessa analyysissaan: “We bombed the Wrong side” – otsikko kertoo olennaisen.

Kun ajatellaan USAn agressioissa toteutunutta siviiliuhrien määrää niin eikö paras humanitaarinen interventio olisi hyökätä Yhdysvaltoihin? Ajatus on luonnollisesti epärealistinen mutta ainakin Arabikadulla valintoja vielä on edessä. Toivoa sopii, että raportoisi tilanteista monipuolisesti eikä vain todelliset motivaatiot peitellen tai vain sitä todellisuutta jota sille syötetään ja jonka nieleminen on tehty helpoksi.

Libyasta enemmän mm:

Standard