Siviilikiisinhallinta, Suomen ulkopolitiikka

Bloggaus journalismina

Painopisteen muutos printtimediasta verkkoon on aiheuttanut eri foorumeilla pohdintaa toisaalta pelkona perinteisen journalismin katoamisesta ja toisaalta kansalaisjournalismin merkityksestä. Ensin mainittu pelko on nähdäkseni siinä mielessä aiheeton että vapaaehtoisen kansalaisjournalismin laajuus ja sen myötä asiantuntevuus ja mahdollisuudet mielestäni takaavat sekä monipuolisen tiedonvälityksen että kriittisten näkökulmien esiinnousun mm erilaisista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Verkon sisältämä massiivinen ja reaaliaikainen tietomäärä myös mahdollistavat ennennäkemättömän helpon raaka-ainemateriaalin hyödyntämisen sisällöntuotannossa.

Itse lähestyn asiaa kokemuksistani bloggarina. Vaikka oma ilonsa on kirjoittamisessa sinänsä on oma lähtökohtani ollut vaikuttaa joko itselleni tärkeisiin asioihin tai mielikuviin niistä. Joskus kymmenkunta vuotta sitten kirjoittelin analyysejä ja näkökulmia lähinnä kansainväliseen politiikkaan liittyvistä asioista, lähetin näitä kirjallisesti ja sähköpostitse niin poliitikoille kuin virkamiehillekin saamatta juurikaan vastauksia; vaikutuksen voin arvioida olleen olematon ja samaa voi sanoa joskus harvoin julkaistuista mielipidekirjoituksistanikin.

Kokemuksesta viisastuneena siirsin kirjoittamisen kansainvälisille nettifoorumeille ja aloitin oman blogin (ja puoli tusinaa rinnakkais- ja yhteisöblogia samoin sisällöin mutta eri lukijakunnin sekä nyt jo lopetetun uutisportaalin). Saamani palaute on aivan toista luokkaa kuin aiempi kohdennettu kirjeenvaihtoni ja näkyy

  • lukijakunnan laajuutena (vierailijoita yli 130 maasta, pääosin pohjois-Amerikasta),
  • haastatteluina myös printtimedioissa (Montenegro, Serbia, Iran),
  • juttujen käännöksinä, sitaatteina ja julkaisuina eri maissa,
  • asiantuntija-avun pyyntöinä (dokumenttielokuviin, opinnäytteisiin, artikkeleihin, viranomaislausuntoihin, kontakteihin kv kehitysaputöissä jne),
  • kiitoksina ja palkintoina (pääosin kirjoja vain) eri yhteisöiltä tai arvostamiltani henkilöiltä
  • kuin myös joskus haistatteluna, tappouhkauksina tai jopa virallisluontoisena kritiikkinä (kerrankin eräs Vatikaanin mediaedustaja haukkui minua henk.koht. pari sivua julkisesti).

Eli kaiken kaikkiaan bloggaus on ainakin minulle avannut aivan uuden vuorovaikutustodellisuuden. Vaikuttavuutta itse asioihin en lähde arvioimaan mutta sen tiedän että jotkut lukijat juttujeni jälkeen ovat muuttaneet näkemystään – totuuden nimissä suuntaan jos toiseenkin.

Suomessa(kin) printtimedian ja osin televisionkin tutkiva yhteiskuntakriittinen rooli on kuihtunut ja sisällöntuottoa tehdään pitkälti kaupallisten mainostajien tarpeiden pohjalta; harvoja analyyttisiä julkaisuja saa käsiinsä lähinnä vain erikseen tilaamalla. Onneksi verkkomedia on korvannut tämän kehityskulun luomaa tyhjiötä paitsi blogien myös laadukkaiden – avointen tai suljettujen – keskustelufoorumien kautta.  Itse hyvin harvoin kirjoitan puolueettomia artikkeleita saati sitten ikuisia totuuksia.  Verkkomedian voima kuitenkin on siinä, että lukija voi muodostaa kuvan asiasta usein polarisoituneiden argumenttien pohjalta ehkä perinteisemmän yhden totuuden, ainoan vaihtoehdon, näennäisesti neutraalin kirjoituksen sijaan.

Standard
lähi-itä, MENA, siviilikriisinhallinta, Suomen ulkopolitiikka, Suomi ja Pohjola

Palestiinalaisetkin harkitsevat Jordaniaa itsenäisyyden sijaan

PLO:n veteraaniedustajiin ja Fatahin perustajiin kuuluva Farouk Kaddoumi pudotti viime viikolla uutispommin.  Haastattelussaan Al-Quds Al-Arabi uutislehdelle hän totesi, että Jordanian tulee liittää Länsiranta valtioonsa ja piti sitä myös positiivisena kehityksenä. Kaddoumin ohella Jordanian prinssi Hassan bin Talal totesi hiljattain palestiinalaisia tavatessaan länsirannan olevan alunperin osa Jordanian Hashemite kuningaskuntaa lisäten kahden valtion ratkaisun olevan nykyaikana irrelevantti. Molemmat kommentit kuvastavat sitä, että lähi-idän eri osapuolet näkevät viime vuosikymmenet ajetun kahden valtion mallin tulleen tiensä päähän.

Lähi-idän konfliktin ratkaisuksi on esitetty kahden valtion (Israel, Palestiina), yhden valtion (Isralestine, muistaakseni Gaddafin keksimä ilmaus), kolmen valtion (Israel, länsiranta, Gaza) ja itse lobbaamaani kolmen valtion palautusmallia. Yhtenä helppona vaihtoehtona tietysti on nykytilan jatkaminen jäätyneen konfliktin tapaan jolloin ei tarvitse tehdä mitään.

Nyt esitetty Jordania optio, kuten aiemmat Egyptiläis-Jordanialainen ratkaisu ja jaettu Jordanialais-Egyptiläinen hallinto, on hyvin lähellä itse jo vuosia propagoimaani kolmen valtion palautusmallia (kutsuttu myös nimellä “no-state option”), jossa länsirannasta Israelin kanssa sovittavat osat palautetaan Jordanian alaisuuteen ja Gaza Egyptin alaisuuteen. Sopimuksen hiomiselle hyvän pohjan nähdäkseni antaa Olmertin viimeinen esitys vuonna 2008 , jossa on ehkä päästy lähimmäksi Palestiinalaishallinnon ja Israelin yhteistä näkemystä keskinäisten kiistakysymysten ratkaisemiseksi.

Historiasta sen verran, että Kansainvälisen oikeuden kannalta alue oli osa (Turkin) ottomaanien valtakuntaa 1517-1917 jolloin Turkin hävittyä IMS:n se jaettiin Ranskan ja Britannian mandaatteihin – nykyinen Libanonin ja Syyrian alue Ranskan alaisuuteen, nykyinen Israel, länsi-ranta ja Jordania Britannian mandaatiksi. Kansainliitto valtuutti Britannian muodostamaan Palestiinaan juutalaisten kotimaa ja edistämään juutalaisten asutustoimintaa mandaatillaan. V. 1923 Britannia jakoi mandaattinsa kahteen hallinnolliseen alueeseen – juutalaisia varten varattiin Jordan joen länsipuolinen alue (mm nykyinen länsiranta) ja joen itäpuolisesta alueesta muodostettiin Palestiinan arabeille Trans-Jordaniaksi (vuodesta 1946 Jordaniaksi) kutsuttu alue.

YK:n yleiskokous uudisti aiemman Kansainliiton päätöksen muodostaa juutalaisten kotimaa – juutalaisvaltio – yleiskokouksessaan 1947. Kokouksen päätöslauselma 181 esitti myös Palestiinan jakamista juutalaisvaltioon ja arabivaltioon jonka ehdotuksen juutalaiset hyväksyivät perustaen Israelin valtion 1948. Arabit kuitenkin hyökkäsivät Jordan joen yli ja liittivät nykyisin länsirantana tunnetun alueen (Trans-)Jordaniaksi. Alue palautui Israelin hallintaan kuuden päivän sodan jälkeen 1967. Jordania luopui virallisesti laillisista oikeuksistaan Länsirantaan v. 1988.

The three-state solution essentially replicates the situation that existed between the 1949 Armistice Agreements and the 1967 Six-Day War. Beginning in 1949, Egypt occupied the Gaza Strip, Jordan occupied the West Bank and East Jerusalem, and no Palestinian Arab state existed. In 1950, Jordan officially annexed the West Bank and granted the Arab residents Jordanian citizenship.

Edellä kuvattua aihepiiriä käsittelen tarkemmin pääblogini artikkelissa

Palestinians Put Jordanian Option on the Table

Vallatut ja palautetut alueet

Aiheesta lisää mm seuraavissa kirjoituksissani neuvottelujen viitekehyksestä ja ratkaisumalleista:

Standard
lähi-itä, MENA, Suomen ulkopolitiikka

Suomikin mukana Palestiinalaisvaltion tunnustamisfarssissa

Presidentti Halonen otti YK:n yleiskokouksessa voimakkaasti kantaa Palestiinan valtion puolesta. Suuresti ihmettelen Suomen position järkevyyttä koska meneillään olevan valtionperustamisoperaatio pikemminkin kärjistää konfliktia entisestään sysäten ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen. Vielä enemmän kummastelen presidentti Abbasin ryhtymistä tähän mielestäni harakirihankkeeseen.

Ellei Abbas viime hetkessä vedä esitystään takaisin Palestiinalaisvaltion perustamiseksi, tullee YK:n yleiskokouksessa ehkä noin 140 maata kannattamaan sitä. Tämän jälkeen USA käyttää turvaneuvostossa veto-oikeuttaan ja lopputulemana Palestiinan asema täysjäsenyyden sijasta muuttuu Vatikaanin kaltaiseksi tarkkailijaksi.

Muutokset palestiinalaisalueilla sen sijaan tullevat olemaan dramaattisia. Ensinnäkin USA lakkauttaa satojen miljoonien vuosittaisen talousapunsa nykyiselle (Fatahin) palestiinalaishallinnolle ja mahdollisesti EU karsii osaltaan tukiaan; edelleen Israel pidättänee Palestiinalaishallintoa varten kokoamiaan tulli- ym maksuja. Aarabimaat puolestaan eivät tähänkään asti ole täyttäneet maksulupauksiaan puhumattakaan länsiavun paikkaamisesta. Lopputulemana Abbasin jo konkurssikypsältä hallinnolta putoaa viimeinenkin taloudellinen pohja toiminnaltaan, korruptoitunut johto ei voi täyttää entiseen tapaan taskujaan ja rivivirkamiehiltä loppuu palkanmaksu. Hamas riippumatta keväisestä yhteistyösopimuksesta Fatahin kanssa katselee sivusta Abbasin hallinnon sortumista säilyttäen todennäköisesti oman tulopohjansa mm Iranista ennallaan. Hamasilla on lisäksi omia ongelmiaan radikaalimpien ryhmittymien kanssa jotka mm ovat toteuttaneet useita iskuja Siinain kautta tai Siinailla.

Nuori palestiinalaisväestö on odottanut talouden kohenemista ja YK käsittelyä toiveikkaana joka optmismi nyt muuttuu pettymykseksi synnyttäen – agitaattorien avustamana – kansannousuja länsirannalla ja osin Syyrian rajalla mikäli Al-Assad vielä säilyttää jonkin aikaa asemansa. Hizbollah on valmiina ja paremmin aseistautuneena odottamassa tilaisuuttaan Libanonin rajalla. Israel puolestaan on jo toista vuotta sopeuttanut taktiikkaansa intifadojen taltuttamiseen, sotilasstrategiaansa paremmin mm Hizbollahia vastaan soveltuvaksi sekä kaikilla tasoilla varautunut raketti- ja ohjuspommitusten torjuntaan (lisää esim Will Iron Dome balance the Hamas Terror? ). Pettymys ja turhautuminen palestiinalaisten piirissä tulevat olemaan jos mahdollista aiempaa suuremmat kansannousujen jäädessä tuloksettomiksi, mikäli uhreja hankkeesta tulee mittavammin ei vihakierteelle näy loppua.

Puolustuksen sopeuttamisen ja vahvistamisen lisäksi Israel voi pyrkiä myös omiin ratkaisuihin. Vakavasti otettavana voi pitää jo skenaariota jossa Israel ei katso Oslon sopimusten (Oslo II, 1995) artikkeleiden enää koskevan itseään Palestiinalaishallinnon valtionperustamisyritelmän jälkeen. Käytännössä tämä voi johtaa siihen, että Israel liittää virallisestikin Juudeassa ja Samariassa (länsiranta) olevat juutalaisasutukset osaksi Israelin valtiota.

Mielestäni on täysin selvää, että osapuolten keskinäinen neuvotteluratkaisu ja heikkokin kompromissi olisi parempi kuin edellä kuvaamani “uhka”skenaario. Palestiinalaisalueilla vallitsevan turhautumisen johdosta en usko Abbasin säilyttävän asemiaan. Kun samalla Hamasin ja Fatahin yhteistyösopimus jäänee toteutumatta ei Israel aivan heti löytäne uutta edustavaa neuvotteluosapuolta vaikka ihme tapahtuisi ja neuvottelupöytä osapuolia voisi alkaakin kiinnostaa.

¤ ¤ ¤

Lisää aiheesta:

Viimeisistä todellisista neuvotteluista ks esim PaliLeaks, land swaps and desperate search of peace ,neuvotteluraosta ennen YK käsittelyä Israeli-Palestinian Conflict – Negotiation Slot for a Month ja viime Siinain iskusta Sinai Emerged as New Front in Israeli-Palestinian Conflict ja edellisistä kansannousuista The Third Intifada – To Fade or Escalate

Standard
Siviilikiisinhallinta, Suomen ulkopolitiikka

Suomibrändin modernisointi

Mielenkiinnolla odotettu Suomen brändityöryhmän raportti julkistettiin eilen. Ainakin itse yllätyin myönteisellä tavalla, päästiin ainakin hieman irralleen joulupukista, saunasta ja maisemista.  Nyt Suomea kuvataan mm maailman viheliäisimpien ongelmien ratkaisijana. Hyvä!  Ensimmäisenä haasteena näen uskottavan edes hieman todellisuuteen pohjaavan sisällön toteuttamisen ja sitä estävien pullonkaulojen tunnistamisen.

Suomi ei ehkä ole innovatiivisuuden kärkimaita; johtuneeko luonteenomaisesta alamaisuusajattelusta että Suomessa tarvitaan nippu käyttöohjeita, direkteevejä, asetuksia, naapurikyttäystä jne että ihmiset osaisivat autoilla, syödä, juoda ja asua. Poliittisen kentän staattisuus kuvastaa konservatiivisuutta, virkamiehet pelkäävät virheitä uskaltautumatta luoviin ratkaisuihin, yrittäjyys ei nuorillekaan ole kovin merkittävä vaihtoehto.

Juotavat järvet on mainio tavoite kuin myös muu luonnon suojelu. Miten tähän sovitetaan turvetuotanto ja bioenergian käytön lisäämisen haittavaikutukset. Ja oliko se juuri pari päivää sitten kun Suomi luokiteltiin ympäristöasioissa perässähiihtäjäksi. Riskialttiista uusista ympäristöinnovaatioista ollaan samalla luopumassa (viittaan talteenottolaitoshankkeeseen).

Nähdäkseni aikajänteenä olevan parin vuosikymmenen aikana perus- ja muuta koulutusta tulisi painottaa ajattelemisen välineiden, itsenäisen toiminnan ja elämisen tukemiseen teknissuuntaisen nippelitiedon ja pakkoruotsin kustannuksella.

Suomeen pyritään liittämään myös mielikuva rauhanvälityksen osaajana. Valitettavaa, että keulahahmona hypetetään Ahtisaarta jonka sekä menestyksestä että neuvottelutaktiikasta olen jo aiemmin esittänyt omat kriittiset näkemykseni. ( Do you hear Mr. Nobel rolling in his grave? and his peace mediation methods: 500.000 bodies or sign! ja Kosovo: Two years of Pseudo-state ) Pelkkien konfliktien ratkaisu on mielestäni palokuntatoimintaa, tärkeää mutta toisarvoista. Ensisijaisena näen ongelmien ennaltaehkäisyn ja niiden syihin puuttumisen tai edes tietoisuuden niistä. Tällöin tilanne muuttuukin ristiriitaiseksi koska joudutaan astumaan niille varpaille jotka konflikteista hyötyvät ja tässä päälimmäisenä mielessäni on sotateollinen kompleksi liitännäisineen. Odotan mielenkiinnolla onko Suomella valmiutta siirtää esim puolet puolustusbudjetista rauhanvälitykseen liittyvään tutkimus- ja kehitystoimintaan. (Tästä enemmän kirjoituksessani Peacemaking – How about solving Conflicts too? )

Tulevien menestystarinoiden ohella keskeinen fasiliteetti mielestäni on ns pohjoismainen hyvinvointivaltio turvaamassa yksilölliset tasaveroiset kehittymismahdollisuudet kaikille kansalaisilleen ja joka omalla esimerkillään voi innostaa myös ympäröivää maailmaa pyrkimään samaan.

Brändityöryhmän raportit täältä!

Standard
Suomen ulkopolitiikka

Politiikka on vaihtoehtoja

Kotimaisen politiikan uskottavuuteen vaikuttaa mielestäni heikentävästi (luovan) dialogin puute niin puoluepoliittisella kuin yleisemmin yhteiskunnallisellakin tasolla. Seurauksena on yhden vaihtoehdon – yhden totuuden – politiikka joka vaihtoehto sittemmin vahingon jo tapahduttua voi osoittautua vääräksi.

Kun esimerkiksi vähänkään mittavampaa investointihanketta suunnitellaan niin sisäisen rakenteen ohella ennen päätöstä usein vaaditaan sekä YVA (ympäristövaikutukset) tai jopa nyttemmin YRVA (yritysvaikutukset) arvioinnit. Samalla usein myös tehdään vaihtoehtoiset skenaariot ja peilataan niitä myös 0-vaihtoehtoon.

Miksi tällaista menettelytapaa ei voida omaksua enemmän myös politiikassa – onhan sekin osaltaan merkittävää tulevaisuuden rakentamista. Esimerkiksi nyt päätettäessä Irlannin tuista olisi hyvä esittää vaihtoehtoiset polut päätökselle (esim. skenaario ei tueta/hoitakoot itse pesänsä: irkkupankit kaatuu, mahdolliset seuraukset meillä/Euroopassa, varautuminen, tarvittava resurssointi, plussaa vai miinusta viivan alla verrattuna tukemiseen). Tällainen lähestymistapa kohottaisi päätöksentekoperustan tasoa, johtaisi juupas-eipäs debatista ehkä jopa vuorovaikutteiseen dialogiin lopputuloksenaan perusteltu päätös joka jopa voisi ylittää alkuperäisen esityksen tavoitteet.

Nähdäkseni edelläkuvattua menettelyä voisi vallan mainiosti soveltaa myös ulkopoliittisiin positioihin, kehitysapuun, puolustuspolitiikkaan, ympäristö- ja energiapolitiikkaan, miksei muuallekin.

Eräitä vaihtoehtoista politiikkaa koskevia kirjoituksiani:

Standard
Suomen ulkopolitiikka

Ulosmarssi politiikan välineenä?

YK:n yleiskokouksessa Suomi muiden länsimaiden kanssa teki ulosmarssin Iranin presidentti Ahmadinejad’in puheen aikana.


Mitä merkitsee YK:n edes muodolliselle arvostukselle kun osalle jäsenmaista on samantekevää mitä ko foorumilla puhutaan? Jos 30 osallistujaa protestoi puhetta mutta 170 ei niin eikö tämä anna hieman arogantin kuvan länsimaista suhteessa muihin valtioihin? Monet muutkin maat puhuvat potaskaa mm YK:ssa kuten esim USAn edustajat esitellessään “todisteita” hyökkäyksilleen eri maihin; eikö hieman tulo tekopyhä vaikutelma siitä, ettei “kavereiden” puheita protestoida ulosmarssein?


Edellä olevasta huolimatta en minäkään arvosta Iranin presidentin puheen sisältöä, kuten aiemminkin hänen raflaava tyylinsä on ehkä enemmän tarkoitettu Iranin sisäiseen käyttöön foorumista huolimatta. Ulosmarssi mitätöi Suomen haaveet nousta rauhanvälityksen suurvallaksi maan näyttäytyessä vain USAn nöyränä perässähiihtäjänä; näkyvyyttä tosin olisi tuonut huomattavasti lisää, mikäli Suomen edustaja olisi vaikka heittänyt Ahmadinejad’ia korkokengällä päähän, mutta tuskin tämäkään profiloituminen pitkälle kantaisi.

Standard