lähi-itä, MENA, siviilikriisinhallinta, Suomen ulkopolitiikka, Suomi ja Pohjola

Palestiinalaisetkin harkitsevat Jordaniaa itsenäisyyden sijaan

PLO:n veteraaniedustajiin ja Fatahin perustajiin kuuluva Farouk Kaddoumi pudotti viime viikolla uutispommin.  Haastattelussaan Al-Quds Al-Arabi uutislehdelle hän totesi, että Jordanian tulee liittää Länsiranta valtioonsa ja piti sitä myös positiivisena kehityksenä. Kaddoumin ohella Jordanian prinssi Hassan bin Talal totesi hiljattain palestiinalaisia tavatessaan länsirannan olevan alunperin osa Jordanian Hashemite kuningaskuntaa lisäten kahden valtion ratkaisun olevan nykyaikana irrelevantti. Molemmat kommentit kuvastavat sitä, että lähi-idän eri osapuolet näkevät viime vuosikymmenet ajetun kahden valtion mallin tulleen tiensä päähän.

Lähi-idän konfliktin ratkaisuksi on esitetty kahden valtion (Israel, Palestiina), yhden valtion (Isralestine, muistaakseni Gaddafin keksimä ilmaus), kolmen valtion (Israel, länsiranta, Gaza) ja itse lobbaamaani kolmen valtion palautusmallia. Yhtenä helppona vaihtoehtona tietysti on nykytilan jatkaminen jäätyneen konfliktin tapaan jolloin ei tarvitse tehdä mitään.

Nyt esitetty Jordania optio, kuten aiemmat Egyptiläis-Jordanialainen ratkaisu ja jaettu Jordanialais-Egyptiläinen hallinto, on hyvin lähellä itse jo vuosia propagoimaani kolmen valtion palautusmallia (kutsuttu myös nimellä “no-state option”), jossa länsirannasta Israelin kanssa sovittavat osat palautetaan Jordanian alaisuuteen ja Gaza Egyptin alaisuuteen. Sopimuksen hiomiselle hyvän pohjan nähdäkseni antaa Olmertin viimeinen esitys vuonna 2008 , jossa on ehkä päästy lähimmäksi Palestiinalaishallinnon ja Israelin yhteistä näkemystä keskinäisten kiistakysymysten ratkaisemiseksi.

Historiasta sen verran, että Kansainvälisen oikeuden kannalta alue oli osa (Turkin) ottomaanien valtakuntaa 1517-1917 jolloin Turkin hävittyä IMS:n se jaettiin Ranskan ja Britannian mandaatteihin – nykyinen Libanonin ja Syyrian alue Ranskan alaisuuteen, nykyinen Israel, länsi-ranta ja Jordania Britannian mandaatiksi. Kansainliitto valtuutti Britannian muodostamaan Palestiinaan juutalaisten kotimaa ja edistämään juutalaisten asutustoimintaa mandaatillaan. V. 1923 Britannia jakoi mandaattinsa kahteen hallinnolliseen alueeseen – juutalaisia varten varattiin Jordan joen länsipuolinen alue (mm nykyinen länsiranta) ja joen itäpuolisesta alueesta muodostettiin Palestiinan arabeille Trans-Jordaniaksi (vuodesta 1946 Jordaniaksi) kutsuttu alue.

YK:n yleiskokous uudisti aiemman Kansainliiton päätöksen muodostaa juutalaisten kotimaa – juutalaisvaltio – yleiskokouksessaan 1947. Kokouksen päätöslauselma 181 esitti myös Palestiinan jakamista juutalaisvaltioon ja arabivaltioon jonka ehdotuksen juutalaiset hyväksyivät perustaen Israelin valtion 1948. Arabit kuitenkin hyökkäsivät Jordan joen yli ja liittivät nykyisin länsirantana tunnetun alueen (Trans-)Jordaniaksi. Alue palautui Israelin hallintaan kuuden päivän sodan jälkeen 1967. Jordania luopui virallisesti laillisista oikeuksistaan Länsirantaan v. 1988.

The three-state solution essentially replicates the situation that existed between the 1949 Armistice Agreements and the 1967 Six-Day War. Beginning in 1949, Egypt occupied the Gaza Strip, Jordan occupied the West Bank and East Jerusalem, and no Palestinian Arab state existed. In 1950, Jordan officially annexed the West Bank and granted the Arab residents Jordanian citizenship.

Edellä kuvattua aihepiiriä käsittelen tarkemmin pääblogini artikkelissa

Palestinians Put Jordanian Option on the Table

Vallatut ja palautetut alueet

Aiheesta lisää mm seuraavissa kirjoituksissani neuvottelujen viitekehyksestä ja ratkaisumalleista:

Standard
EU, siviilikriisinhallinta

Rauhannobel jälleen vitsi mutta myös mahdollisuus parempaan

Nobelin rauhanpalkinnon myöntäminen EU:lle herätti jälleen – mielestäni ansaittua – kritiikkiä. Jo vuosia asiaa tutkinut Nobel historioitsija Fredrik S. Heffermehl väittää Nobel komitean jatkuvasti toimivan Alfred Nobelin viimeistä tahtoa vastaan. Onhan palkittavaksi tarkoitettu lähinnä aseistariisunnan puolesta edellisenä vuonna toimineita rauhanaktivisteja eikä niinkään muuten vain hyvien asioiden toimineita organisaatioita.

Räikeimpiä esimerkkejä Nobelin rauhanpalkinnon alennustilasta on Presidentti Obama, mutta koska hän on niin ilmeinen ehdokas väärin valittujen kategoriaan nostan toisena mallina esiin Presidentti Ahtisaaren, onhan hän sentään muodollisesti puuhastellut rauhankysymysten äärellä. Ahtisaaren rauhanvälitystulokset eivät ole järin vakuuttavia. Namibiassa hän lähinnä toteutti Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin toiveita, josta syystä paikalliset itsenäisyysaktivistit olivat katkeria vielä vuosienkin jälkeen; Bosniassa 1992-93 Ahtisaaren räpellyksistä ei ollut iloa vaan alue joutui lähihistorian verisimpään sotakierteeseen Euroopassa; Yugoslavian laittomien pommitusten lopettamiseksi 1999 Ahtisaari uhkasi Milosevicia mattopommituksilla ja puolella miljoonalla ruumiilla, jota neuvottelumetodia en juuri osaa arvostaa. Sittemmin Ahtisaari veti muodolliset näennäisneuvottelut Kosovon osalta USAn ulkoministeriön agendan toteuttamiseksi aikaansaaden yhden jäädytetyn konfliktin lisää maailmaan. Aceh puolestaan oli menestyksekäs onnenpotku Tsunamin kiinnittäessä paikallisetn huomion toisiin prioritetteihin. Täsä USAn ja Naton juoksupoikana toimimisesta sitten myönnettiin rauhanpalkinto.

Mikäli unohdetaan Nobelin tahto niin EU:n valinta palkinnon saajaksi voisi parhaimmillaan tuoda EU:lle hieman lisää itseluottamusta blokin (ulkoisen) kriisinhallinnan kehittämiseen. USA on pyrkinyt muuttamaan sotilaallista strategiaansa viholliskeskeisestä väestökeskeiseen suuntaan mutta kokemukset Irakista ja Afganistanista sekä Arabikadulta osoittavat ettei USAlla ole tarvittavaa paikallisten olojen ymmärrystä uuden strategian toteutukseen.

EU puolestaan on pyrkinyt kehittämään ”pehmeää” vallankäyttöään kriisipesäkkeissä. Tätä roolia EU saisi mielestäni entisestään tehostaa; EU on maailman merkittävimpiä kansainvälisen avun antajia joten aineelliset resurssit ovat jo olemassa. Nähdäkseni EU:n tulisi keskittyä koko kriisisyklin kattamiseen – kriisien ennaltaehkäisystä kriisinjälkeiseen vakauttamiseen ja yhteiskuntarakentamiseen. Toistaiseksi EU:n ongelmana on ollut kriisien strategisen suunnittelun ulkoistaminen Yhdysvallioille, itsenäisempi ote suhteessa sotateolliseen komplektsiin toisi mielestäni uutta – merkitystä omaavaa – sisältöä globaaleihin rauhanponnisteluihin.

Hard vs. Soft Power

Hard Power Soft Power
Spectrum of behaviors Command, coercion and inducement Agenda-setting, attraction and co-opt
Most likely resources Force, sanctions and payments Institutions, values, culture and policies

Edellä kuvattua aihepiiriä käsittelen laajemmin pääblogini (pitkähkössä) artikkelissa

Devaluation of Nobel Peace Prize Continues But EU Could Show Way For Better Crisis Management

Standard
siviilikriisinhallinta

Sotateollisuus yhä ohjaksissa

Viime vuonna maailman sotilasmenot ylittivät 1.7 biljoonaa taalaa joka tarkoittaa noin 4.6 miljardin dollarin kulutusta päivässä – siis 4600 miljoonaa vuoden jokaisena päivänä aseisiin ja niiden käyttöön. Pääblogini artikkelissa

BTW MIC Still Rules

käsittelen sotateollisen kompleksin jatkuvaa ylivaltaa maailmanmenossa.

Osa USAn sotateollista kompleksia

Osa USAn sotateollista kompleksia

Standard
siviilikriisinhallinta

Interventioista painopiste kriisinhallintaan

Sitten Jugoslavian hajoamissotien keskustelu kriisinhallinnan osalta on yhä kasvavasti keskittynyt R2P periaatteen hiomiseen sekä hektiseen pohdintaan siitä minne ja miten interventio tulisi tehdä ja kenen toimesta ja valtuutuksella taikka ilman sitä. Viimeistään Irakin ja Afganistanin operaatiot osoittivat sotapeleihin rajoittuvan kriisinhallinnan onttouden. Mielestäni suunnittelun ja muun resurssoinnin painopistettä tulisi muuttaa siviilikriisinhallintaan ja interventioiden osalta ”Day after” vaihtoehtojen analysointiin, johon kriisinhallinnan ohella sisällytettäisiin perinteisen kehitysavun toimet uudistettujen yhteiskuntarakenteiden kehittämiseksi. Toteutetuista strategioista on löydettävissä – valitettavan harvojen – parhaiden käytänteiden ohella erityisesti surkeita toteutusmalleja joiden analysointi voisi auttaa tulevien konfliktien parempaa hoitoa itse operaatioteatterissa.

Edellä kuvattua problematiikkaa pyrin valaisemaan pääblogissani julkaisemassani kirjoituksessa

Civil Crisis Management: Filling the Gaps Between the Aims and on the Ground Effectiveness of a Mission

Standard
Balkan, siviilikriisinhallinta

Pohjois-Kosovon kansanäänestys toi kolmannen tekijän dialogiin

Pohjois-Kosovossa asuvat serbit järjestivät 14.-15.2.2012  kansanäänestyksen, jossa yksinkertaisesti kysyttiin ”Hyväksyttekö nk Kosovon tasavallan Pristinassa perustetut instituutiot? Kyllä/Ei” Äänestysprosentin ollessa yli 75 % liki kaikki äänestäneet vastasivat EI. Kosovon tapauksessa näinkin selkeä tulos heijastelee hyvin paikallisen serbiväestön tuntoja. Aiheesta laajemmin pääblogini artikkelissa Kosovo Referendum Prepares the Ground for Tripartite Approach mm seuraavien teemojen pohjalta:

Kosovon tilanne kärjistyi jälleen viime heinäkuusta alkaen paikallisten serbien pystytettyä tiesulkuja Serbian vastaiselle rajalinjalle estääkseen Kosovon albaanivetoista keskushallintoa miehittämästä raja-asemia. Väkivaltaisuuksissa kuoli yksi albaanipoliisi ja marraskuussa 50 Nato-johtoisen KFORin sotilasta loukkaantui; siitä lähtien viralliset raja-asemat ovat käytännössä lakanneet toimimasta väestön käyttäessä vaihtoehtoisia epävirallisia reittejä asiointiinsa rajalinjan yli.

The burned down border crossing Jarinje on Kosovo's northern frontier with Serbia in the early hours on July 28, 2011. (SASA DJORDJEVIC/AFP/Getty Images)

Kosovon itsenäisyyttä kannattaneet länsimaat tuomitsivat kansanäänestyksen, samoin luonnollisesti Kosovon albaanijohto, EU ja erityisesti Saksa ovat painostaneet Serbian hallituskoalitiota purkamaan tiesulkuja ja estämään pohjois-Kosovon kansanäänestyksen sitomalla tilanteen EU jäsenkanditaattistatuksen myöntämiseen Serbialle maaliskuussa.

Kosovon pohjoisosaa on liki 12 vuotta pyritty saamaan kansainvälisen yhteisön ja nyttemmin myös yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen antaneen Kosovon albaanien keskushallinnon alaisuuteen. Nämä pyrkimykseteivät koskaan ole onnistuneet. Nato-pommitusten jälkeen Kosovoon pyrittiin luomaan eurooppalaista perspetiiviä ja luomaan monikansallinen yhteiskunta; tuloksena on ollut länsimaiden ja albaanihallinnon alaisenKosovon osan muuttuminen yksikulttuuriseksi yhteisöksi jossa rauhanturvaajia tarvitaan yhä pitämään vähemmistökansallisuuksien edustajia hengissä piikkilankojen takana leireissään. Kun samalla länsivaltojen miljardeilla euroilla tukema Kosovon hallinnon ja olosuhteiden kehittäminen on jäänyt olemattomaksi näin massiivista tukea saamattomien naapurivaltioiden kehittyessä poliittisten oikeuksien ja kansalaisvapauksien suhteen paljon nopeammin, etsivät itsenäisyyden ulkomaiset puuhaajat nyt epätoivoisesti kunniallista exit-strategiaa.

Kosovon konfliktia on yritetty ainakin näennäisesti ratkaista lukuisin neuvotteluin pari vuosikymmentä ja Nato-pommitusten jälkeen tuloksetta esimerkiksi Ahtisaaren näennäisneuvotteluin 2005 ja ns troikan vetämin keskusteluin. Kansainvälistä lakia korkeimmillaan edustaa YK:n turvaneuvoston päätöslauselma 1244 joka muutoin toteaa Kosovon provinssin olevan nyky-Serbian suvereniteetin alla.

Oma arvioni on, että länsivallat eivät vielä voine myöntää aiempia virhearvioitaan, kansainvälinen yhteisö ja EU jatkanevat näennäisiä “kehittämis” hankkeitaan ja kulissien rakentamista kuten tähänkin saakka, Pristinan albaanihallinto teeskentelee pohjoisen olevan osa omaa järjestyneen rikollisuuden johtamaa klaaniyhteisöään, pohjois-Kosovon serbit jatkanevat elämäänsä osana Serbiaa ja sen hallintoinstituutioita kuten he ovat kautta historian tehneet ja kovan linjan serbit uskottelevat vielä koko Kosovon olevan Serbian maakunta vaikka itse kentällä muutos tapahtui jo kesällä 1999.

Historian uudelleenkirjoitusta: The Map of Destroyed Shrines in Post-war Kosovo

Suurenna kuva klikkaamalla tästä!

Se mitä pohjois-Kosovon kansanäänestys ehkä muuttaa on ensinnäkin se että serbian nykyhallinnon ote paikallisväestöstä Kosovossa on livennyt ja tämä saattaa johtaa loppukevään parlamenttivaaleissa hallitusvaihdokseen jolloin valtaan astuu EU-kriittisempi vaihtoehto. Toisekseen kansanäänestys osoittaa, etteivät rajalle syntyneet barrikadit ole vain ääriainesten ja rikollisten aikaansaannosta vaan toiminnalla on laaja kannatus väestön keskuudessa ja tästä seurannee paikallisväestön edustajien ilmestyminen belgradin ja Pristinan väliseen neuvottelupöytään kolmantena tekijänä, jota ei enää voitane ohittaa jos jotain pidempikestoista kompromissia konfliktiin aiotaan saada.

Artikkeli pääblogissani Kosovo Referendum Prepares the Ground for Tripartite Approach

ja muita aihepiirin kirjoituksiani:

Standard
EU, lähi-itä, siviilikriisinhallinta

Syyria, R2P ja systeemihidaste

Syyrian(kin) tilanne suhteessa R2P periaatteeseen kuvastaa kansainvälisen yhteisön ja ulkopoliittisten toimijoiden perusongelmaa joka mielestäni on seuraava: Kriisiytyvän alueen tilanneanalyysit tehdään puutteellisesti, toimintaohjelman laadinta tehdään sirpaleisen tai heikon analyysin pohjalta hitaasti, toimenpiteistä päättämisessä ja niiden toteutuksessa viivytellään ja lisäksi itse toteutus voi epäonnistua. Kiteytetysti aika-/passiivisuusviivestä lopputulemana on väärien toimenpiteiden teko oikea-aikaisesti ja oikeiden toimenpiteiden aktivoituminen väärään aikaan ja/tai uutisotsikoita kalasteleva näennäispuuhastelu R2P:n toteuttajien taholta sekä tragedia R2P:n kohteiden keskuudessa. (Sivuhuomautus: samaa muuten olisin toivonut ja soveltanut myös Euroopan finanssikriisin hoidossa ellei sitten siinä(kin) ole kyseessä kriisistä hyötyvien tahojen intressien suojelu)

Nähdäkseni ulkoasianhallinnon (liitännäisineen) päätehtäviä ns kohdemaissa on ajantasaisen tiedon keräys ja päivitys; ikävää kyllä tämä tieto ei aina välity lähetystöjen coctailkutsuilla vaan vaatii yhteyksiä ja läsnäoloa “kentällä”, NGO-yhteisöissä ja mm sosiaalisessa mediassa. Perustellun tiedon pohjalta on nopeastikin laadittavassa SWOT, vaihtoehtoiset kehityspolut, tunnistaa ristikkäisetkin intressit (esimerkiksi ylittävätkö taloudelliset intressit kansalaisvapauksin korostamisen) ja tehdä poliittinen päätös haluttavasta visiosta ja sen toteutuksesta. Ja ellei prosessia viedä läpi nopeasti on vaarana tilanneanalyysien väljehtyminen, ilman reaaliaikaista palautetta vastataan helposti väärään kysymykseen/ongelmaan. Samaan lopputulemaan on myös mahdollista päästä ellei vision/tavoitetilan ja yksittäisten toimenpiteiden ketju ole looginen.

Ja sama kuvana:

EC-UN Migration and Development Initiative

Kuva: EC-UN Migration and Development Initiative

Ihmettelen ongelmien tunnistamisen ja analysoinnin hitautta kansainvälispoliittisella päättäjätasolla. Itse yksityishenkilönä kirjoitin Libyaa koskien jo helmikuussa kuvaavalla otsikolla Libya moving to civil war kokonaisen luvun tilanteen kärjistymisestä sisällissodaksi. Samassa kirjoituksessa – samoin helmikuussa – totesin myös Syyrian osalta mm seuraavaa: “Assad has adopted the Iranian tactic of exerting maximum force to break up crowds as they form and giving security forces a free hand to open fire with live ammunition without having to ask for permission.” (Days of Rage on the Arab street ) Maaliskuussa ilmaisin huolestumistani mm näin: In addition, the international community might consider if there is already is some R2P cause to intervene to Yemen, Bahrain and maybe to Syria too in coming days.” (Libya Intervention is creating problems instead of solving them ) Aikaperspektiiviä kuvaavat viimeiset sanat eli lähipäivinä.


LawaOnline

EU:n ulkoministerit pohtivat Syyriaa toukokuun loppulla – kuinkahan monta kansalaisaktivistia Assadin tankit ehtivät jyrätä kokouksen alkukahveihin mennessä. Syyria ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kansannousu johon EU harkitsee puuttuvansa. Siksi mielestäni EU jäsenmaiden tulisi uhrata hetki myös EU:n roolin pohdintaan R2P tilanteissa.

Ja vielä tämäkin:

For years the EU has outlined a common foreign, security and defense policy (CFSP, ESDP) and has even created the EU battle troops (EUBG) and established its own European External Action Service. However recent developments in Libya once again clearly showed the insignificant role of these EU activities. One could ask, if those new systems really are needed or could it be better for EU to go backwards redusing it to focus to the original visons and structures of the European Coal and Steel Community and European Economic Community (ECSC and EEC)…Essential in any case from my point of view is that the preparation of military intervention, the decision-making and the execution itself took place outside the structures of the EU which was totally bystander during the whole process. (Ari Rusila: Multifaceted Intervention Practices )

Standard
MENA, siviilikriisinhallinta

Pieleen menee R2P

Jos uutiset Libyasta pitävät paikkansa koskien Gaddafin pojan ja lastenlasten tappamista Naton toimesta ihmettelen suuresti onko tämä sitä R2P:tä – YK:n valtuutus koski nähdäkseni siviilien suojelua. Kun tapot vielä tapahtuivat Gaddafin aselepotarjouksen jälkeen olisi aika ehkä arvioida tilannetta tai toimeksiantoa uudelleen. Jos kyseessä oli vahinko niin osaamisesta ei arvosana kovin korkealle nouse.

Hyvä ettei Suomi tällaiseen pelleilyyn mennyt mukaan ja jos jatkossa kantti riittää esim Syyriaan niin sanottakoon avoimmuuden nimissä jo päätöksiä tehtäessä tavoitteet ja hyväksyttävät toimintatavat – esim että operaatiolla pyritään tappamaan Assad muutamine tukijoineen.

Aiemmin olen R2P operaatioita kritisoinut mm kirjoituksissani Multifaceted Intervention Practices ja Libya Intervention is creating problems instead of solving them


Standard