Balkan

Vatikaani rikos ihmisyyttä vastaan

Vatikaani on rypenyt vuosia otsikoissa pedofilian toteuttajana, edistäjänä ja suojelijana – tämäniltainen (1.7.2013) dokumentti TV1:ssä antoi asiasta melko kiistattoman kuvan. Vähemmälle huomiolle sen sijaan on jäänyt Vatikaanin pankin rahanpesuaktiviteetit, yhteydet mafiaan, vapaamuurareihin sekä sotarikoksiin. Tämä aihealue kaipaa syventämistä koska se mielestäni kuvastaa laajemminkin Vatikaania uskonnollisena ja poliittisena toimijana jonka vaikutukset ulottuvat nykypäiviin saakka.

Itse olen viime vuosina pyrkinyt kirjoituksillani nostamaan esiin yhtä läheiseksi kokemaani Vatikaanin rikosta ihmisyyttä vastaan eli katolisen kirkon IIMS:n aikaista toimintaa Balkanilla; aihe elää vielä nykypäivinäkin.

Tässä mielessä lienee aiheellista tarkentaa Vatikaanin roolia yhdellä IIMS:n törkeimmistä julmuuksista, nimittäin – Suomessa valitettavan vähän tunnetun – Jasenovac’n tuhoamisleirin kautta. Jasenovac oli Kroatiassa sijaitseva kolmanneksi suurin tuhoamisleiri Auschwitzin ja Treblinkan jälkeen; tapettujen määräksi arvioidaan 300.000 – 700.000 ihmistä, joista vajaa 90 % oli serbejä ja loput juutalaisia ja romaneja. Muihin tuhoamisleireihin verrattuna Jasenovacin tekee poikkeukselliseksi ensinnäkin julmuus, jota jopa Saksan natsitkin kauhistelivat, toiseksi se että uhreista valtaosa oli muita kuin juutalaisia ja kolmanneksi leiriin liittynyt uskonnollinen aspekti pelkän kansanmurhan sijaan.

Katolisen Ustasha organisaation – Kroatian valtaapitävät natsit, jotka työskentelivät yhteistyössä natsi-Saksan kanssa – tavoitteena oli paitsi tapaa ortodoksiserbejä myös käännyttää heistä kolmasosa. Uskonnollinen motiivi teki tuhoamisesta erityisen raakaa. 743 roomalaiskatolista pappia osallistui henkilökohtaisesti muunuskoisten tappamiseen ja itse tuhoamisleiriä johti komendanttina aikanaan Fr. Filipovic-Majstorovic – katolinen pappi joka kerskui henkilökohtaisesti teurastaneensa kymmeniä tuhansia serbejä omin käsin. Jasenovacin leirijärjestelmä käsitti myös katolisten nunnien johtaman lastenleirin jossa uhrit myrkytettiin luotien säästämiseksi.

Partisaanien edetessä fransiskaanit avustivat Ustashan sotarikolliset pakoon ja näiden tuhoamisleirin uhreilta ryöstettyä omaisuutta pestiin Vatikaanin pankin kautta. Vuonna 1986 Yhdysvaltain hallitus julkisti asiakirjat, jotka paljastivat kuinka Vatikaani organisoi pahimpien noin 200 sotarikollisten paon Euroopasta Argentiinaan ns. “Vatican Ratline” nimellä tunnetun järjestelmän kautta. . Tuhannet pienemmät murhamiehet saivat pakopaikan roomalaiskatolisen kirkon suojista ja vain harvat on saatu palautettua myöhemmin tuomiolle.

Jokunen vuosi sitten Britanniassa aivan vakavissaan käynnistettiin prosessi – kuten aiemmin Chilen Pinochetin tapauksessa – paavin pidättämiseksi ja oikeuteen saattamisesta hänen saapuessaan Britanniaan, syytteenä oli katolisen kirkon vastuullisuus pedofiiliskandaalin peittelyssä ja laajemmin rikos ihmisyyttä kohtaan. Sen sijaan en ole huomannut suomalaisessa valtamediassa juttua Yhdysvalloissa v. 1999 aloitettua yhä käsiteltävästä ryhmäkanteesta Vatikaanin pankkia ja Franciscan Order -järjestöä vastaan koskien näiden osallistumista toisen maailmansodan sotarikoksiin ja rahanpesuun. Ryhmäkanteen nostivat Jasenovacin tuhoamisleiriltä selvinneet serbit, juutalaiset, ukrainalaiset ja romanit. Yhä vieläkin Vatikaani kieltäytyy avaamasta sodanaikaisia arkistojaan Yhdysvaltain hallituksen ja serbi- ja juutalaisorganisaatioiden vaateista huolimatta menetellen aivan samoin kuin pedofiliaskandaalinkin yhteydessä.

Aihetta olen käsitellyt tarkemmin artikkelissani

Jasenovac – Holocaust promoted by Vatican

Standard
Balkan

Srebrenican myyteistä ja faktoista

Srebrenicasta puhuttaessa kaksi kertomuslinjaa hallitsevat otsikoita vielä yli puolitoista vuosikymmentä tragedian jälkeenkin. Ensimmäinen laajalle yleisölle tarjottu yksinkertaistettu tarina toistaa myyttiä kahdeksasta tuhannesta teloitetusta muslimipojasta ja – miehestä ja kansanmurhasta. Toinen valikoidummalle ja vaikutusvaltaisemmalle suunnattu linja pohjaa Jugoslavian hajoamissotien näennäishistoriaan Haagin kansainvälisen tuomioistuimen ja sitä tukevan poliittisen koneiston tukemana. Useiden kyseenalaisten viralliseen tarinaan liittyvien seikkojen esiinnostamiseksi Haagissa toimiva

The Srebrenica Historical Project -yhteisö on luonut esityksen Srebrenica The guide for the perplexed perusfaktojen läpivalaisemiseksi.

Kysymyksiä (i.a.):

Tässä muutamia aiheellisia kysymyksiä:

  1. Miksi Srebrenican tragedian yhteydessä yhä puhutaan 8,000 teloitetusta yksilöstä kun ainoa kova todiste Haagin tribunaalin käsissä on 442 teloitetun ihmisen jäännökset? Omaa kertomustaan oikeudenkäynnistä toiseen muuttanut, syyttäjän kanssa sopimuksen tehnyt tähtitodistajakin (koska muita silminnäkijöitä ei ole löytynyt) puhui Branjevon farmilla tapahtuneiden teloitusten yhteydessä 1,200 teloitetusta, 115 löydettiin.

  2. Alueen haudoista on löydetty vajaa 4,000 tapausta joista noin 1,500 oli vain ruumiin osasia ja samasta määrästä kuolinsyytä ei voitu selvittää. Kun loppujen osalta DNAankaan avulla kuolinaikaa ja kuolintapaa ei juuri ole voitu määritellä esim sen suhteen ovatko ne tapahtuneet taisteluissa, luonnollisista syistä, teloituksissa tai jopa aiemmin – miksi vain teloituslukua ja sitäkin suurenneltuna käyetään kansanmurhan todisteena.

Faktoja ja argumentteja

Srebrenican yhteydessä kannattaa kokonaiskuvan saamiseksi ottaa huomioon myös muutama muu avainasia, kuten esimerkiksi seuraavat:

  1. Srebrenican kaltaisen tapahtuman tarve ja minimiuhrimäärä määriteltiin Bosnian muslimijohdon taholta jo kaksi vuotta ennen Srebrenican tragediaa tavoitteena saada USA mukaan sotaan serbejä vastaan. Tragediaa valmisteltiin myös sitä edeltävinä viikkoina saman osapuolen toimesta.

  2. Tragediaa edeltäneen kahden vuoden aikana pääosin ulkomaisista bin Ladenin verkoston kautta tulleista jihadisteista koostuva 7. muslimien vuoristoprikaati terrorisoi YK:n demilitarisoidulta suoja-alueelta käsin Srebrenican alueen serbikyliä. Hollantilaisen NIOD:n raportin mukaan muslimien tekemissä etnisissä puhdistuksissa ko alueella kuoli 1,000-1,200 serbisiviiliä ja haavoittui 3,000. Srebrenican alueella asuneista 9,390 serbistä oli puhdistusten jälkeen jäljellä enää 860. Pelko kostosta saattoi olla syynä siihen, että serbijoukkojen saapuessa Srebrenican alueelle muslimijoukot ja armeijaikäiset siviilit pyrkivät pakenemaan kaupungista.

  3. Muslimijoukkojen tuhoamia serbikyliä Srebrenican alueella 1992-1995

  4. Heinäkuun 11. päivänä 1995 12,000-15,000 vahvuinen pääosin taistelijoista ja armeijaikäisistä miehistä koostuva muslimijoukko pyrki pakoon Srebrenicasta kohti muslimien hallussa olevaa Tuzlaa. Joukko joutui serbien väijytykseen kärsien raskaita tappioita taistelussa, ICTYn syyttäjäpuolen mukaan taistelussa kolmen päivän aikana kuolleita oli tuhannesta jopa neljään tuhanteen muslimimiestä.

  5. Sveitsiläinen Alexander Dorin kuvaa Srebrenican numeropeliä tuoreehkossa kirjassaan puolestaan seuraavasti: Srebrenicassa kuolleiden nimilistoja tutkittaessa selvisi mm, että 3,000 kuolleeksi luultua äänesti myöhemmin Bosnian muslimiseutujen vaaleissa; edelleen Dorin arvioi korkeintaan 2,000 Bosnian muslimitaistelijan kuolleen Srebrenicassa ja heistä 1600 pakoyrtyksessä kaupungista. Lisäksi vähintään 1,000 ”Srebrenican kansanmurhan” uhria oli kuollut jo kauan ennen kuin serbiarmeija saapui kaupunkiin.

  6. Myyttiin kansanmurhasta on ladattu niin paljon poliittista arvovaltaa ettei siitä haluta luopua. Srebrenican heinäkuu peitti alleen esimerkiksi heti sen jälkeen elokuussa kroaattiarmeijan toteuttaman Krajinan etnisen puhdistuksen (laajultaan noin viisinkertainen Srebrenicaan nähden), sittemmin liki kaikki läntiset humanitaariset interventiot (R2P) ovat käyttäneet Srebrenicaa esimerkkinä alkaen Kosovosta ja päätyen Libyaan ( “We prevented a new Srebrenica in Libya” (Hilary Clinton)) ja Syyriaan (Ban Ki-moon vaatiessaan nopeita toimia Syyriaan ettei käy niin kuin Srebrenicassa).

Oma näkemykseni

Itse olen tullut siihen näkemykseen, että Srebrenican ”8,000 teloitettua muslimiestä ja -poikaa” on poliittisista syistä ylläpidetty myytti; verilöyly ja tragedia sen sijaan mielestäni ovat tosiasioita mutta ehkä merkittävästi erilaisia kuin iskulauseen omaisesti agitoituna yksiulotteisena kolmeen päivään keskittyvänä musta-valkoisena totuutena.

Srebrenican verilöyly heinäkuussa 1995

Käytettävissä olleen fakta-aineiston pohjalta tilannekulku oli nähdäkseni seuraava: Muslimitaistelijat terrorisoivat Srebrenican alueen serbejä vuosina 1992-1995 julmasti tavoitteenaan alueen etninen puhdistus. Serbijoukkojen tiivistettyä läsnäoloaan kaupungin ympärillä heinäkuussa 1995 päättivät muslimitaistelijat ja armeijaikäiset miehet (12,000-15,000) pyrkiä serbilinjojen läpi muslimien hallinnassa oleville alueille. Mainittu kolonna joutui serbien väijytykseen kärsien merkittäviä tappioita. Srebrenican alueen muslimitaustaiset naiset, lapset ja vanhukset (noin 20,000) ohjattiin serbijoukkojen toimesta busseihin ja turvallisesti muslimien hallitsemalle alueelle, jota sinänsä voi pitää kansanmurhista puhuttaessa hyvin poikkeuksellisena menettelynä. Osa miesten kolonnasta pääsi perille muslimilinjojen sisään, osa (niin sotilaista kuin siviileistäkin) kuoli taisteluissa ja miinakenttiin. Kiistatonta lienee sekin, että osa vangituista muslimimiehistä teloitettiin (vajaasta viidestäsadasta teloitetusta on todisteet mutta luku saattaa hyvin olla suurempikin). Niin muslimiterroria kuin vankien teloituksia on hyvinkin perusteltua kuvata sotarikoksina, rikoksina ihmisyyttä vastaan kuin vuosien 1992-1995 tapahtumia etnisinä puhdistuksina.

Pääblogini artikkelissa

Srebrenica – The guide for the perplexed

käsittelen teemaa laajemmin. Siihen on myös linkitetty vajaa kymmenen tuhatta sivua aihetta käsitteleviä raportteja ym aineistoa.

Srebrenica Historical Project

( http://www.srebrenica-project.com/ )

An excerpt from project’s mission statement:

Our broad purpose is to collect information on Srebrenica during the last conflict in Bosnia and Herzegovina, defined not as July 1995, but more broadly as 1992 to 1995. That means that we shall be creating a comprehensive and contextual, as opposed to a selective, record of the violence between the communities in that area during the conflict. We shall focus also on crimes committed against the Serb civilians not because we favor them but because so far they have been ignored. We wish to redress that balance, but we will not work under any ideological limitations. A corollary goal will be to launch something along the lines of the South African Truth and Reconciliation commission, with emphasis on truth as logically coming before and as a precondition to reconciliation. That is another reason we wish to do a great deal of empirical work on the neglected crimes against the Serbian population. We shall then proceed to explore reconciliations strategies. The fundamental objective of our project is to rise above politics and propaganda and to create a contextual record of the Srebrenica tragedy of July 1995 which can serve as a corrective to the distortions of the last decade and a half and as a genuine contribution to future peace.

Standard
Balkan

Natsipaavi Pius XII vieläpä mainettaan pahempi

Artikkelissaan Moni paavi on ollut musta lammas Helsingin Sanomat esittelee kuusi paavia joita uutta valittaessa ei kannata käyttää esikuvana. Yksi näistä on Pius XII (Eugene Pacelli), vuosien 1939–1958 paavi, jota myös “Hitlerin paaviksi” kutsuttiin liittoutuneiden pidettyä häntä natsisympatisoijana. Artikkelista nousseessa keskustelussa Pius XII:n valintaa “pahisten” joukkoon on kritisoitu mm väitteellä että hän olisi toimillaan muutaman juutalaisen pelastanutkin. Tämä voi pitää paikkansa, mutta hänen luonnehdintansa pelkkänä sympatisoijana antaa Pius XII:n toiminnasta turhan lievän kuvan. Tässä mielessä lienee aiheellista tarkentaa Vatikaanin roolia yhdellä IIMS:n törkeimmistä julmuuksista, nimittäin – Suomessa valitettavan vähän tunnetun – Jasenovac’n tuhoamisleirin kautta.

Jasenovac oli Kroatiassa sijaitseva kolmanneksi suurin tuhoamisleiri Auschwitzin ja Treblinkan jälkeen; tapettujen määräksi arvioidaan 300.000 – 700.000 ihmistä, joista vajaa 90 % oli serbejä ja loput juutalaisia ja romaneja. Muihin tuhoamisleireihin verrattuna Jasenovacin tekee poikkeukselliseksi ensinnäkin julmuus, jota jopa Saksan natsitkin kauhistelivat, toiseksi se että uhreista valtaosa oli muita kuin juutalaisia ja kolmanneksi leiriin liittynyt uskonnollinen aspekti pelkän kansanmurhan sijaan.

Katolisen Ustasha organisaation – Kroatian valtaapitävät natsit, jotka työskentelivät yhteistyössä natsi-Saksan kanssa – tavoitteena oli paitsi tapaa ortodoksiserbejä myös käännyttää heistä kolmasosa. Uskonnollinen motiivi teki tuhoamisesta erityisen raakaa. 743 roomalaiskatolista pappia osallistui henkilökohtaisesti muunuskosten tappamiseen ja itse tuhoamisleiriä johti komendanttina aikanaan Fr. Filipovic-Majstorovic – katolinen pappi joka kerskui henkilökohtaisesti teurastaneensa kymmeniä tuhansia serbejä omin käsin. Jasenovacin leirijärjestelmä käsitti myös katolisten nunnien johtaman lastenleirin jossa uhrit myrkytettiin luotien säästämiseksi.

Partisaanien edetessä fransiskaanit avustivat Ustashan sotarikolliset pakoon ja näiden tuhoamisleirin uhreilta ryöstettyä omaisuutta pestiin Vatikaanin pankin kautta. Vuonna 1986 Yhdysvaltain hallitus julkisti asiakirjat, jotka paljastivat kuinka Vatikaani organisoi pahimpien noin 200 sotarikollisten paon Euroopasta Argentiinaan. Tuhannet pienemmät murhamiehet saivat pakopaikan roomalaiskatolisen kirkon suojista ja vain harvat on saatu palautettua myöhemmin tuomiolle. Kroaattien ohella Vatikaani auttoi myös Saksan pahimpia natseja pakoon ns. “Vatican Ratline” nimellä tunnetun järjestelmän kautta.

Yhä vieläkin Vatikaani kieltäytyy avaamasta sodanaikaisia arkistojaan Yhdysvaltain hallituksen ja serbi- ja juutalaisorganisaatioiden vaateista huolimatta. En ole huomannut suomalaisessa valtavirtamediassa juttua Yhdysvalloissa v. 1999 aloitettua yhä käsiteltävästä ryhmäkanteesta Vatikaanin pankkia ja Franciscan Order -järjestöä vastaan koskien näiden osallistumista toisen maailmansodan sotarikoksiin ja rahanpesuun. Ryhmäkanteen nostivat Jasenovacin tuhoamisleiriltä selvinneet serbit, juutalaiset, ukrainalaiset ja romanit. Mielestäni tämäkin aihealue kaipaa syventämistä sen kuvatessa laajemminkin Vatikaania uskonnollisena ja poliittisena toimijana jonka vaikutukset ulottuvat nykypäiviin saakka.

Aihetta olen käsitellyt tarkemmin artikkelissani

“Jasenovac – Holocaust promoted by Vatican”

Standard
Balkan

Historian uudelleenkirjoitus konfliktien ehyttäjänä

Ulkopuolisten tekemien dokumenttifilmien ohella (viittaan aiempaan artikkeliini Why It Happened In Yugoslavia? ) historiankirjahankkeet ovat nähdäkseni yksi keskeisimpiä alueellisten konfliktien pienimuotoisia aktiviteetteja rauhan rakentamisessa. Vaikka ylätasoilla neuvottelut ja yhteistyö ylipäänsä voivat olla olemattomia niin ruohonjuuritason kyky keskinäiseen vuorovaikutukseen voi ratkaisevasti luoda pohjaa rauhanomaiselle yhteiselolle tulevaisuudessa.

Kroatiassa, Bosnia-Herzegovinassa ja Serbiassa on aikaansaatu yhteisen projektin tuloksena yhteinen historiakäsitys – tosin kattaen tällä erää vain vuodet 1945-1990. Tuloksena aikaansaatu oppikirja “Ordinary People in an Extraordinary Country” kuvailee yhteistä historiaa Jugoslaviassa ns. tavallisten kansalaisten arkielämän tasolta nähtynä jolloin teoreettiset analyysit poliittisista motivaatioista ym ylätason toiminnoista ovat taka-alalla. Hankkeeseen on mainituissa maissa osallistunut yli 500 historianopettajaa. Kirja on ladattavissa englanniksi esim. pääblogini dokumenttiarkistosta .

Tänään (7.1.13) Serbiassa/Kosovossa lähetetään tv-ohjelma jossa kaksi historioitsijaa Serbiasta ja kaksi Kosovosta pohtivat kysymystä ”onko mahdollista kirjoittaa historiaa loukkaamatta toisia?”. Ohessa ote ohjelman sisällöstä (lähde BalkanInsight ):

Jusuf Buxhovi and Enver Rexhaj from Kosovo and Cedomir Antic and Momcilo Pavlovic from Serbia often agreed to disagree during the debate, but they all emphasised the need for mutual cooperation between Kosovo and Serbian historians. The four historians acknowledged that in the past, the history of the two nations was written recklessly. In addition, they noted, many biased books have been used in the educational institutions of both countries. Because of this, they said, urgent intervention is needed to review the historiography of both nations based on accurate scientific data.

Rexhaj urged a thoughtful examination of the written history of the two countries. “We in the Balkans are small states. We have produced many great histories. We have produced reckless publications. Today, to start compiling accurate history we have to turn to the revision of history. To identify acceptable references, not just from Serbian or Albanian historiography, but to find a balance from European historiography of the Balkans as well,” he added.

Pavlovic, who is the director of the Institute of Modern History, said that the problem between Albanians and Serbs on the issue of history lies with the interpretation of facts and assessment of certain events and processes. “It would be fair to mention that the perspective of Albanians is this, while the perspective of Serbs is that. To me this is legitimate- the so-called multiple perspective approach. There must still be limits, because not everything between Serbs and Albanians is disputable,” he added.

The four historians also agreed that history textbooks should not contain hate speech, and shouldn’t hesitate to tell the truth, both in Serbia and Kosovo.

Standard
Balkan

Mitä Jugoslaviassa oikein tapahtui?

Vuoden 2012 loppuessa Jugoslavian hajoamissodissa syntyneet konfliktit ovat pakastettuina siirtymässä jälleen uuteen vuoteen. Hyvä yhteenveto siitä mitä ja erityisesti miksi kaikki oikein tapahtui on esitettynä tuoreessa kanadalaisessa dokumenttifilmissä ”The Weight of Chains”. Läntisestä valtavirtalehdistössä suositusta kuvasta poiketen filmi ottaa kriittisen näkökulman USAn, NATOn ja EUn rooliin tragediassa, joka rikkoi aiemmin rauhanomaisen ja menestyvän Jugoslavian. Tästä filmistä enemmän pääblogini postauksessa Why It Happened In Yugoslavia?

Vastaavaa läntistä näkökulmaa kyseenalaistava dokumentti – “Srebrenica: A Town Betrayed” – tuli hiljattain Norjasta ja sitä käsittelin aiemmassa artikkelissani ja reaktiota sittemmin kirjoituksessani Media War of Yugoslav Secession continues.

Mitä Jugoslaviassa tapahtui ja miksi? Vastaus viidessä osassa filmissä ”The Weight of Chains”

Standard
Balkan, Kosovo näkökulmani

Serbiaan uusi presidentti vanhojen ongelmien keskelle

Serbian juuri käytyjen vaalien uutisoinnissa tai lähinnä taustoituksessa näkyy kuinka Balkanin lähihistoria otetaan itsestäänselvyytenä pohjautuen 1990-luvun läntisen valtavirtamedian yksipuoliseen ja tarkoitushakuiseen kuvaan. Tämä mustavalkoinen kuva on vasta viime vuosina alkanut murentumaan virallisten tutkimusraporttien vuotaessa julkisuuteen, kuvamanipulaatiot alkavat paljastua ja kun propagandavyörytyksen tarkoitusperien selvittyä. Koska olen Bosniaa käsitellyt jo useaan otteeseen (mm Srebrenica again – Hoax or Massacre? ) niin seuraavassa hieman kertausta Kosovon suhteen varsinkin kun uusikin presidentti kohtaa tämän problematiikan EU-jäsenyysneuvottelujen edetessä.

Titon kuoltua1980 Jugoslavian yhtenäisyys alkoi rakoilla. Mm Kosovon alueen albaanienemmistön ja serbien kesken puhkesi levottomuuksia. Kosovon albaanit harjoittivat valtion sietämää terroria kukoistaneen autonomiansa aikana 1980-luvulla serbejä kohtaan jotka 1990-luvulla vastasivat tähän. 1987 Slobodan Milošević ilmoitti tavoitteekseen, että “jotakin tehdään laillisuuden palauttamiseksi Kosovoon”. 1989 Kosovon itsehallinto peruttiin. Kosovon vapautusarmeija (UÇK/KLA) kasvoi merkittävästi vuosina 1997–1999 laajentaen aluettaan hyökkäämällä serbien siviili- ja sotilaskohteita vastaan. 1999 Kosovon albaanit pakenivat sodan, pommitusten tai paramilitaarien serbijoukkojen takia ja serbit pakenivat peläten albaanien terroria 1999 ja 2004. Etnisistä puhdistuksista puheenollen huomattakoon että albaanit palasivat mutta serbit eivät ole palanneet sitten intervention.

Naton pommitusten perustelemiseksi CIAn likaisen työn tekijä W.Walker leimasi osin lavastetun Racakin joukkomurhan, länsilehdistöön levitettiin tietoja jopa puolesta miljoonasta kadonneesta ja mahdollisesti tapetusta albaanista. The Humanitarian Law Center raportti laski 10 vuotta sodan jälkeen, että vuosina 1998-1999 Kosovon sodassa oli yhteensä 13.321 kuollutta, haavoittunutta tai kadonnutta henkillöä eri kansallisuuksista. NATO:n pommituksissa kuoli arviolta 500-2000 serbisiviiliä, pommitusten seurauksena vieläkin kuolee siviilejä kansallisuuteen katsomatta köyhdytettyjen uraanipommien takia, joita estotta kylvettiin alueelle. Kosovon albaanisiviilien tuhoista suurimpia oli Natokoneiden vahingossa pommitettua albaanien bussisaattuetta.

The outcome today in Kosovo is a quasi-independent pseudo-state with good change to become next “failed” or “captured” state if international community does not firm its grip in province. Today’s Kosovo is already safe-heaven for war criminals, drug traffickers, international money laundry and radical Wahhabists – unfortunately all are also allies of western powers.

Ari RUSILA: Kosovo: Two years of Pseudo-state

Sekä edellinen että nyt valittu presidentti ovat linjanneet, ettei Serbia hyväksy Kosovon albaanihallinnon yksipuolista itsenäisyysjulistusta. Tämän periaatteellisen kannan rinnalla Kosovossa muhii myös akuutteja ongelmia kuten Serbiaan integroituneen pohjois-Kosovon hallinnointi. Oman näkökulmani olen toistanut usein jo aiemminkin (viimeksi Kosovo Referendum Prepares the Ground for Tripartite Approach ) ja mielenkiinnolla odotan poikkeavatko uuden ja väistyvän presidentin näkökulmat käytännön konfliktinratkaisussa toisistaan.

Mitä puolestaan tulee Serbian EU-prosessiin niin uusi presidentti tuskin täysin kritiikittömästi ajaa intergraatiota vaan huolehtinee maan eduista myös muihin suuntiin – erityisesti Venäjään ja Kiinaan joka lähestymistapa heijastelee hyvin omaanikin. (mm Serbia’s EU association is not a Must )

Standard
Balkan, siviilikriisinhallinta

Pohjois-Kosovon kansanäänestys toi kolmannen tekijän dialogiin

Pohjois-Kosovossa asuvat serbit järjestivät 14.-15.2.2012  kansanäänestyksen, jossa yksinkertaisesti kysyttiin ”Hyväksyttekö nk Kosovon tasavallan Pristinassa perustetut instituutiot? Kyllä/Ei” Äänestysprosentin ollessa yli 75 % liki kaikki äänestäneet vastasivat EI. Kosovon tapauksessa näinkin selkeä tulos heijastelee hyvin paikallisen serbiväestön tuntoja. Aiheesta laajemmin pääblogini artikkelissa Kosovo Referendum Prepares the Ground for Tripartite Approach mm seuraavien teemojen pohjalta:

Kosovon tilanne kärjistyi jälleen viime heinäkuusta alkaen paikallisten serbien pystytettyä tiesulkuja Serbian vastaiselle rajalinjalle estääkseen Kosovon albaanivetoista keskushallintoa miehittämästä raja-asemia. Väkivaltaisuuksissa kuoli yksi albaanipoliisi ja marraskuussa 50 Nato-johtoisen KFORin sotilasta loukkaantui; siitä lähtien viralliset raja-asemat ovat käytännössä lakanneet toimimasta väestön käyttäessä vaihtoehtoisia epävirallisia reittejä asiointiinsa rajalinjan yli.

The burned down border crossing Jarinje on Kosovo's northern frontier with Serbia in the early hours on July 28, 2011. (SASA DJORDJEVIC/AFP/Getty Images)

Kosovon itsenäisyyttä kannattaneet länsimaat tuomitsivat kansanäänestyksen, samoin luonnollisesti Kosovon albaanijohto, EU ja erityisesti Saksa ovat painostaneet Serbian hallituskoalitiota purkamaan tiesulkuja ja estämään pohjois-Kosovon kansanäänestyksen sitomalla tilanteen EU jäsenkanditaattistatuksen myöntämiseen Serbialle maaliskuussa.

Kosovon pohjoisosaa on liki 12 vuotta pyritty saamaan kansainvälisen yhteisön ja nyttemmin myös yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen antaneen Kosovon albaanien keskushallinnon alaisuuteen. Nämä pyrkimykseteivät koskaan ole onnistuneet. Nato-pommitusten jälkeen Kosovoon pyrittiin luomaan eurooppalaista perspetiiviä ja luomaan monikansallinen yhteiskunta; tuloksena on ollut länsimaiden ja albaanihallinnon alaisenKosovon osan muuttuminen yksikulttuuriseksi yhteisöksi jossa rauhanturvaajia tarvitaan yhä pitämään vähemmistökansallisuuksien edustajia hengissä piikkilankojen takana leireissään. Kun samalla länsivaltojen miljardeilla euroilla tukema Kosovon hallinnon ja olosuhteiden kehittäminen on jäänyt olemattomaksi näin massiivista tukea saamattomien naapurivaltioiden kehittyessä poliittisten oikeuksien ja kansalaisvapauksien suhteen paljon nopeammin, etsivät itsenäisyyden ulkomaiset puuhaajat nyt epätoivoisesti kunniallista exit-strategiaa.

Kosovon konfliktia on yritetty ainakin näennäisesti ratkaista lukuisin neuvotteluin pari vuosikymmentä ja Nato-pommitusten jälkeen tuloksetta esimerkiksi Ahtisaaren näennäisneuvotteluin 2005 ja ns troikan vetämin keskusteluin. Kansainvälistä lakia korkeimmillaan edustaa YK:n turvaneuvoston päätöslauselma 1244 joka muutoin toteaa Kosovon provinssin olevan nyky-Serbian suvereniteetin alla.

Oma arvioni on, että länsivallat eivät vielä voine myöntää aiempia virhearvioitaan, kansainvälinen yhteisö ja EU jatkanevat näennäisiä “kehittämis” hankkeitaan ja kulissien rakentamista kuten tähänkin saakka, Pristinan albaanihallinto teeskentelee pohjoisen olevan osa omaa järjestyneen rikollisuuden johtamaa klaaniyhteisöään, pohjois-Kosovon serbit jatkanevat elämäänsä osana Serbiaa ja sen hallintoinstituutioita kuten he ovat kautta historian tehneet ja kovan linjan serbit uskottelevat vielä koko Kosovon olevan Serbian maakunta vaikka itse kentällä muutos tapahtui jo kesällä 1999.

Historian uudelleenkirjoitusta: The Map of Destroyed Shrines in Post-war Kosovo

Suurenna kuva klikkaamalla tästä!

Se mitä pohjois-Kosovon kansanäänestys ehkä muuttaa on ensinnäkin se että serbian nykyhallinnon ote paikallisväestöstä Kosovossa on livennyt ja tämä saattaa johtaa loppukevään parlamenttivaaleissa hallitusvaihdokseen jolloin valtaan astuu EU-kriittisempi vaihtoehto. Toisekseen kansanäänestys osoittaa, etteivät rajalle syntyneet barrikadit ole vain ääriainesten ja rikollisten aikaansaannosta vaan toiminnalla on laaja kannatus väestön keskuudessa ja tästä seurannee paikallisväestön edustajien ilmestyminen belgradin ja Pristinan väliseen neuvottelupöytään kolmantena tekijänä, jota ei enää voitane ohittaa jos jotain pidempikestoista kompromissia konfliktiin aiotaan saada.

Artikkeli pääblogissani Kosovo Referendum Prepares the Ground for Tripartite Approach

ja muita aihepiirin kirjoituksiani:

Standard