konfliktit, lähi-itä

Lähi-idän rauhanprosessin reality show/check

Lähi-idän rauhanprosessi on nyt – jälleen – romahduksen partaalla neuvottelijoiden keskittyessä löytämään perusteita neuvottelujen jatkamiseksi huhtikuussa 2014 umpeutuvan takarajan jälkeen. Kyynisesti nykytilannetta voi myös luonnehtia lähinnä syyllisten etsimiseen prosessin kariutumiselle. USAn voimallinen missio rauhansopimuksen aikaansaamiseksi vaikuttaa liki täydelliseltä epäonnistumiselta siitä riippumatta loppuuko prosessi lähiviikkoina vaiko jatkuuko se näennäisesti edelleen. PLOn pääsihteeri Abed Rabbo ehkä tiivistää tilanteen parhaiten kuvaamalla sitä tyhjäksi rutiiniksi ainoana agendana neuvotella neuvottelemisesta. Joka tapauksessa Obaman hallintokin tuntee tarvetta uuteen tilannearviointiin ja vastuun siirtämiseen enemmän itse konfliktin osapuolille.

Rauhanprosessi ajautui umpikujaan Israelin siirrettyä sovittua arabivankien neljännen erän vapauttamista ja Palestiinalaishallinnon sopimuksen vastaisesti anottua jäsenyttä 15 kansainvälisessä organisaatiossa. Tilanteen pelastamiseksi on tiiviisti muotoiltu pakettia jossa Israel vapauttaa vangit, Palestiinalaishallinto peruu hakemukset ja USA vapauttaa Israelille vakoilusta tuomiota kärsivän Jonathan Pollardin ja Israel hiljaa pyrkii rajoittamaan rakentamista länsirannalla. Palestiinalaishallinnolle tällainen paketti takaisi tulorahoitusta katastrofaalisen talouden pönkittämiseksi, Israelin pääministeri puolestaan saisi puolisen vuotta aikaa järjestellä hajoamistilassa olevan hallitusksensa kuvioita uudelleen.

Jo aiemmin neuvottelut olivat mielestäni ajautuneet sivuraiteelle. Nähdäkseni keskeisimmät kysymykset niin nyt kuin aiemminkin ovat rajat, Jerusalem, ns pakolaiset ja turvallisuus. Nyt sen sijaan keskeisiksi erimielisyyden aiheiksi nostettiin ns siirtokuntien laajennus ja Israelin tunnustaminen juutalaisena valtiona. Mitä siirtokuntiin tulee niin kyse pääsääntöisesti on ollut olemassaolevien asutuskeskusten laajennuksista. Edelleen jo aiemmissa sopimushahmotelmissa on Israelilla ollut valmiutta tyhjentää syrjäisimpiä siirtokuntia ja ns outposteja ja antaa Palestiinalaishallinnon alaisuuteen yli 90 % länsirannasta. Lisäksi Israel jatkuvasti pyrkii purkamaan laittomiksi (Israelin lakien mukaan) katsottuja juutalaisasutuksia ja tämä on johtanut yhteenottoihin armeijan ja siirtokuntalaisten välillä. Kysymys Israelin tunnustamisesta on nähdäkseni ratkaistu jo vuoden 1947 YK päätöslauselmassa 181 jossa juutalaisvaltiosta on noin 30 mainintaa. Edelleen kun sekä Yasser Arafat ja hänen jälkeensä Mahmoud Abbas tosiasiassa ovat tunnustaneet Israelin valtion niin tämän tulisi riittää ilman lisäluonnehdintoja kuten yleinen kansainvälinen käytäntö on.

Neuvottelujen mahdollisesti katketessa nousevat yksipuoliset toimenpiteet esiin. Palestiinalaisten osalta tämä merkinnee puolisen sataa hakemusta eri kansainvälisten organisaatioiden täysivaltaiseksi jäseneksi, boikottiliikkeen vahvistumista hidastamaan Israelin talouskasvua sekä yhteistyön tiivistämistä Hamasin ja Islamilaisen Jihadin kanssa Gazan osalta – seuraava intifadakaan ei ole poissuljettu lopputulema. Israel puolestaan hidastanee maksupalautuksia Palestiinalaishallinnolle jatkaen muutoin normaalirutiinejaan.

Astetta radikaalimpi israelilaistoimenpide olisi yksipuolisesti toteuttaa aiempien rauhansopimusluonnosten mukaisia toimia kuten esimerkiksi aselepolinjan läheisyydessä olevien asutuskeskusten liittäminen virallisestikin Israeliin ja jonkin asteinen vetäytyminen turva-aidan ulkopuolisilta alueilta. Tällainen ratkaisu ei välttämättä olisi huono vaihtoehto sen selkiyttäessä – joskin yksipuolisesti – liki kaikki keskeiset rauhansopimuksella tavoiteltavat seikat. Palestiinalaisten päästessä – vaikkakaan sitä hyväksymättä – rajanvedon myötä kehittämään oman yhteiskuntansa rakenteita omalla määrätyllä alueellaan ja joutuessa sen myötä ratkomaan israelilaisten kanssa lukuisia käytännön ongelmia ja mahdollisuuksia voisi tällainenkin saneluratkaisu aikaa myöten luoda pohjan pysyvämmälle yhteisesti hyväksyttävälle sopimukselle.

Radikaalein palestiinalaishallinnon toimenpide olisi lakkauttaa itsensä jolloin Israelin käsiin kaatuisi vastuu länsirannan arabien elinoloista. Tällainen toimi voisi johtaa ns Yhden valtion ratkaisuun nyt tavoitellun Kahden valtion mallin ja itse propagoimani Kolmen valtion mallin sijasta. Israelin kannalta tilanteen ajautuminen Yhden valtion suuntaan olisi hyvin problemaattinen ja mielestäni myös huonoin vaihtoehto. (3-valtion mallista ks. esim A Jordanian-Palestinian Confederation Is On The Move and The Three-State Option could solve Gaza Conflict)

Rauhanprosessin taantumalle onkin mielestäni löydettävissä ajankohtaisia sisäisiä syitä. Palestiinalaisten neuvotteluosapuolena toimivan presidentti Abbasin toimikausi päättyi jo vuosia sitten joten vaalien oikeutuksen puuttuessa hänen on vaikea saada sopimusta läpi jos joku luonnos aikaansaataisiinkin. Abbasin Fatah poislukien liki kaikki muut PLOn osat (PFLP, DFLP, Peoples’ Party, Hamas, Islamic Jihad…) olivat jo neuvottelujen aloitusta vastaan. Israelissa hallitus on keskuudessaan jyrkästi jakautunut näkemyksissään ja mahdollisen sopimuksen hyväksyminen saattaisi edellyttää PM Netanyahun keskustaoikeistolaisen hallituksen hajoittamista ja tuen hakua opposition työväenpuolueelta ja vasemmistolta. Lisävaikeutta asiaan tuo se että voimakkaasti neuvotteluprosessiin panostanut USA ja erityisesti UM Kerry on menettämässä uskottavuuttaan välittäjänä: Israelin hallituspoliitikot kuvaavat Kerryä todellisuudesta irti olevaksi messiaanista ja harhaista hanketta jääräpäisesti ajavana henkilönä; palestiinalaiset puolestaan eivät usko Kerryn pystyvän painostamaan Israelia minkäänlaisiin myönnytyksiin.

Julkisesti kaikki osapuolet vakuuttavat haluaan neuvotella edelleen vaikkakin tietävät niiden johtavan umpikujaan. Enemmistö israelilaisista ei usko rauhansopimukseen lainkaan ja enemmistö palestiinalaisalueiden arabeista ei näe mitään mahdollisuuksia itsenäiseen Palestiinalaisvaltionn lähimmän viiden vuoden aikana. Mahdollisuuksia sopimusneuvottelujen jatkamiseen etsittäneen kiivaasti vielä pari viikkoa, onhan USA pannut jo niin paljon arvovaltaansa ja aikaa peliin vaikka muitakin paljon merkityksellisempiä haasteita löytyy kuten vaikkapa Syyria, Iran ja Ukraina. Kasvot säilyttävä lopputulema saattaa syntyä molemminpuolisesta tarpeesta aikalisään. Israelissa PM Netanyahu saisi puolisen vuotta aikaa järjestellä uusiksi hallitustaan ja palestiinalaishallinto puolestaan turvaisi noin 400 miljoonan dollarin talousavun USAsta.

Aiheepiiriä käsittelen yksityiskohtaisemmin pääblogini kirjoituksessa

Reality Check Time of Mideast Peace Process

Advertisements
Standard

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s